Alban herttuatar
Aihe draama, 1700-luku, kuninkaalliset
Oma kommentti Varsinainen ihmissuhdesotku ja aivojumppaa. Tarkoituksena oli luoda kunnon ihmissuhdesotku, jossa tavallaan onnistuinkin, vaikka tarinan itse juoni jääkin hieman vähemmälle ehkäpä.
Pienenä huomautuksena, Norjan kuningaskunta on oikeasta historiankulusta poiketen oma itsenäinen kuningaskuntansa. Tarina, juoni, tapahtumakulku ja henkilöt ovat täysin fiktiivisiä, vaikka vaikutteita ja mausteita oikeasta elämästä onkin.
Oma kommentti Varsinainen ihmissuhdesotku ja aivojumppaa. Tarkoituksena oli luoda kunnon ihmissuhdesotku, jossa tavallaan onnistuinkin, vaikka tarinan itse juoni jääkin hieman vähemmälle ehkäpä.
Pienenä huomautuksena, Norjan kuningaskunta on oikeasta historiankulusta poiketen oma itsenäinen kuningaskuntansa. Tarina, juoni, tapahtumakulku ja henkilöt ovat täysin fiktiivisiä, vaikka vaikutteita ja mausteita oikeasta elämästä onkin.
Salaisuuksien solmua ratkotaan molemmista päistä
Seikkailunhaluinen ja rohkea Anabel selvittää isänsä salattua menneisyyttä saadakseen tietää äitinsä henkilöllisyyden, saaden vain lisää salaisuuksia ratkottaviksi.
Tiedonjanoinen norjalainen kuninkaallinen Arrats, kuningattaren sisarenpoika, taas alkaa ratkoa Norjan kruununprinsessan ja murhaa Norjan hovissa.
Ja salaisuus toisensa jälkeen paljastuu...
Seikkailunhaluinen ja rohkea Anabel selvittää isänsä salattua menneisyyttä saadakseen tietää äitinsä henkilöllisyyden, saaden vain lisää salaisuuksia ratkottaviksi.
Tiedonjanoinen norjalainen kuninkaallinen Arrats, kuningattaren sisarenpoika, taas alkaa ratkoa Norjan kruununprinsessan ja murhaa Norjan hovissa.
Ja salaisuus toisensa jälkeen paljastuu...
1. Anabel
Askeleet kaikuivat pimeässä luotaantyöntävässä käytävässä. Anabel lämmitti aina toista kättään vuorotellen kynttilän heiksosa loimussa. Eihän molempia käsiä voinut lämmittää samaan aikaan, tai kynttilä olisi pudonnut maahan. Anabel oli ollut myöhään illalla huviajelulla ympäri kaupunkia ja oli muutenkin viettänyt aikaa ystäviensä kanssa. Se oli mahdollisimman tavallista 17-vuotiaan elämää. Rahapelejä, muotia ja ystäviä. Aina välillä shamppanjaa ja hyviä ruokia. Mutta yksi, syvä kuilu erotti Anabelin ystävistään. Hän oli kihloissa Josue de Ganadorin kanssa. Josue oli kyllä ystävällinen, uskollinen ja ymmärtäväinen, mutta hänen läsnäolonsa sitoi Anabelin paikalleen. Hän ei voinut matkustella perheensä tai ystäviensä kanssa ympäri Espanjaa ja muissa maissa, vaan hän kökötti ne ajat Alban herttuan kartanossa. Ja siinä paha missä mainitaankin, Anabel kuuli jonkun puhuvan viereisessä huoneessa kihlatustaan.
"...ja mitä nyt kaikista ihmisistä Josuekin sanoisi? Ja minunko asia pitäisi hoitaa. Sietäisit joutua maan syvimpään onkaloon, Ellen! Kaiken pyhyyden nimeen, minun tyttäreni on äpärälapsi ja totuus paljastuu sinun takiasi", isän sanat jähmettivät Anabelin. Äpärälapsi? Ellen, yksi perheen siivoojista? Mutta Anabel, äpärälapsena? Anabel oli jähmettynyt silkasta järkytyksestä, mutta kynttilän liekki ei. Ovi, jonka taa Anabel on pysähtynyt, aukeni hitaasti ja paljasti Ellenin kyynelistä kiiltävät kasvot, sekä isän. Järkyttyneen Logroñon herttuan.
"Anabel. Armollinen neiti, olen niin pahoillani", Ellen kuiskasi. Anabelin sydäntä ei kuitenkaan lämmittänyt, vaikka siivooja hyvää tarkoittikin.
"Äpärä?" Anabel kysyi hiljaa. Yksi sana riitti kertomaan, ettei tyttärellä ollut harmainta aavistusta asiasta. Isä otti asekeleen Anabelia kohti ja tarjosi tuolia.
"Istu alas", Christian de Adorable viittasi, kuten normaalin jutustelutuokion alkaessa. Anabel laski tärisevin käsin kynttilän sivupöydälle ja antoi Ellenin laskostaa mekkonsa helman, päästäkseen istumaan. Isä kyykistyi Anabelin viereen ja katsoi lempeästi tyttärensä silmiin.
"Sinun äitisi, Candela, hän... on äitipuolesi. Rakastin vaimoani, mutta koko hänen elinaikanan hän ei tiennyt, ettei ole sukua sinulle. Kun Candela synnytti esikoisensa ja ainoaksi jääneen lapsensa, hänen nimensä oli Anabel. Kuten sinäkin. Asiat eivät menneet niinkuin piti ja Anabel kuoli muutaman viikon ikäisenä. Minä suojelin Candelaa, kun korvasin Anabelin sinulla. Sinä olet minun tyttäreni ja Candelan ansiosta olet se, kuka olet. Candela on sinun äitisi, vaikka synnyttäjäsi onkin eri", isän puheenvuoro oli pitkä ja joka sana oli kidutusta. Oli, kuin puukko kääntyisi joka sanan kohdalla ennestään arpeutuneessa haavassa. Anabel kuitenkin osasi vain istua ryhdikkäänä tuolissaan ja tuijottaa isäänsä.
"Josue ja kaikki muutkin saavat tietää tästä, ajan mittaan. Jo nyt, kiitos Ellenin, sana leviää ja on pian lehdissä", Christian -isä sanoi ja vilkaisi paljonpuhuvasti siivoojaan.
"Mutta- isä? Miksi?" kurkkua kuivasi ja kädet tärisivät. Anabel haukkoi henkeään, kun ajatteli asiaa. Hänkö muka äpärälapsi. Mutta - mutta hänellähä oli Candelan hiukset ja kädet. Hän ei voinut olla kukaan muu, kuin Candela-äidin tytär.
"Candela ei ollut koskaan hedelmällinen, vaikka hän olikin hyvä ihminen. Olin nurkaan ahdettu. Ja sitten synnyit sinä, ja vain viikkoja sen jälkeen Candelan esikoinen. Vaikka minulla ei ole poikia, sinä täytät kaikki odotukset. Olet kaunis ja lahjakas. Ja Josue on minulle kuin oma poika, joka jatkaa sukuani ja teidän lapsistanne tulee kauniita ja rikkaita. Totu ajatukseen ja päätä mitä aiot tehdä", isä taputti Anabelin olkaa nopeasti ja loi hillityn hymyn. Anabel nousi ylös ja niiasi nopeasti isälleen. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja lähti nopein ja pienin askelin poispäin. Hänen oli selvitettävä päätään ja päätettävä, mitä tehdä.
2. Arrats
Arrats kiihdytti askeliaan. Sydän pamppaili rinnassa ja Arrats halusi tietää. Leveä käytävä oli täynnä tungeksivia aatelisia, joka vahvisti Arratsin epäilyjä. Ihmisiä tuli häntä vastaan kertomaan läheisilleen ja muutama tarttuikin poikaa kädestä, mutta hän irtautui. Kaikkien muiden otteesta, paitsi Leonardon. Leo oli Arratsin luotetuin ja vanhin ystävä. Nykyään hän oli myös Arratsin henkivartija, mutta myös linnan vartioston jäsen. Leo tiesi.
"Irene. Onko se totta?" Arrats kysyi. Leo ymmärsi, mitä Arrats tarkoitti. Hänen äänensä tärisi ja käsiä hikoilutti. Vasta päivää aiemmin kruununprinsessa Irene oli viettänyt hänen kanssaan aikaa hovin puutarhassa. Arrats muisti vielä, miltä Irenen hiukset tuntuivat, kun tyttö nojasi häneen ja kuinka hän puhui niin kauniisti ja vapautuneesti Arratsille. Mutta vaikka kaikki vihjailutkin nuoren parin olevan rakastumisesta, Arrats ei ollut aina varma tunteistaan. Irene oli kiltti ja mukava ja ennenkaikkea turvallinen. Arrats oli hyvissä väleissä Irenen vanhempien, Norjan kuningasparin kanssa ja oli totisesti yksi seuraavista kuningasehdokkaista. Mutta oliko tuttu ja turvallinen paras vaihtoehto? Ehkä maailmassa oli Arratsin sydämen aito toinen puolikas?
"Kuningas ja kuningatar ovat aivan murtuneita tyttärensä poismenosta", Leo vastasi asiallisesti ja jäykästi. Leo ei ollut koskaan tuntenut Ireneä henkilökohtaisesti, mutta suru ulottui kaikkiin. Arrats oli osannut odottaa Leon vastausta, mutta kalpeni silti totuuden edessä. Arrats oli tuntenut Irenen henkilökohtaisesti.
"Luoja Ireneä siunatkoon", Arrats vastasi muodollisesti. Leon käsi viipyi Arratsin olalla, ennenkuin hänen velvollisuutensa kutsuivat muuallla. Arrats ei kestänyt enempää ihmisvirtaa ja liittyi sen mukaan ajautuen takaisin omaan huoneistoonsa. Suru viilsi tukehduttavasti ja sydäntä raastavat tunteet kadottivat järjen. Raivosta ja tuskasta huutaen Norjan kuningattaren siskonpoika paiskasi pienen lasisen rasian ikkunan raamia päin. Rasiassa oli muutamia kauniita kiviä, jotka naarmuttivat puista pintaa. Kivet olivat Irenen valitsemia linnan rannalta. Samassa ryminän kuullessaan muutamia vartijoita - Arrats ei tiennyt heidän nimiään, ryntäsi huoneeseen.
"Herra, oletko kunnossa? Kuulimme huutosi", etunenässä oleva mies kyseli.
"Kaikki on hyvin", Arrats suoristi selkänsä ja katsoi tuomitsevan rauhallisesti huolestuneisiin miehiin. Pieni joukko kumarsi syvään ja poistui huoneesta. Samalla hetkellä kuningattaren sisarenpoika murtui kyyneliin. Kyyneleet vavisuttivat Arratsia ja tämä painoi päätään käsiään vasten istuen surkeana sänkynsä reunalla. Irene oli poissa ja hän oli ollut Arratsille lähinnä rakkautta, jota jokainen elämäänsä etsi. Mitä enää oli jäljellä?
3. Anabel
Anabel luki kiduttavan hitaasti kädet täristen paperilappuaan. Isän käskystä paperilappu oli kiikutettu hänelle lehdestä leikattuna. Ei lehdessä oleva kuva ollut ruma, ei yhtään. Se oli Anabelin ja Josuen uusin kihlauskuva. Muotokuva oli edustava, mutta otsikko sen alla teki kuvasta niin kovin irvokkaan. ’Tuleva Alban herttuatar ei sukua Logroñon herttuaperheelle?’ Teksti oli lyhyt ja yrtimekäs, mutta pohti erittäin laajasti ja kuvottavasti Anabelin biologisia vanhempia. Mutta hänhän oli isänsä tytär, totisesti! Anabel säpsähti, kun hänen huoneensa ovi kävi. Josue de Ganador, Alban herttua ja sukuhaaransa ainoa mies. Anabelin kihlattu. Josue harppasi nopeasti kihlattunsa luokse ja otti Anabelia käsistä. Josue painoi pehmeän poskisuudelman Anabelin molemmille poskille. Kiltti sanaton ele nostatti kyyneleet Anabelin silmiin.
"Josue... herrani", Anabel niiasi kiireesti ennen isompia etikettivirheitä. ”Olet liian hyvä minulle. Miten edes pystyt enää sietämään seuraani? Kaikki se häpeä".
"Anabel rakkaani. Älä koskaan sano minun olevan liian hyvä sinulle. Olen vain rikas poika ja tahdon näyttää sinulle, etten ole vain ontto kuori. Se on tärkeintä. Nain rakastamani naisen, en hänen sukuaan tai rahojaan", Josue tavoitteli Anabelin katsetta, mutta Anabel painoi päänsä alas.
"Alban herttualla on valinnanvaraa", Josue nauroi.
"Et voisi valita huonommin. Köyhä kohukaunotar ja äpärä", Anabel hymähti sarkastisesti. Josuen katse oli kuitenkin hellä ja kiltti että Anabel uskoi kaiken järjestyvän. Tavalla tai toisella. Molemmat kuitenkin hätkähtivät, kun nuori palvelijatyttö saapui Anabelin huoneeseen ja niiasi syvään.
"Logroñon herttua", palvelustyttö ilmoitti. Isä nyökkäsi Anabelille ja Josuelle.
"Puhuisin mielelläni tyttäreni kanssa kahdestaan", Christian de Adorable nyökkäsi jäykästi Josuelle. Anabelia käsiin jäi kylmäävän tunne, kun Josue häipyi huoneesta.
"Saitko lehtileikkeeni?" isä kysyi kuin rupatellen ja käveli katselemaan ikkunasta ulos. Anabel katsoi apeana isänsä selkää.
"Sain, isä", Anabel kuiskasi. Christian kääntyi vakava ilme kasvoillaan.
"Espanjan tilanne on epävakaa ja me olemme todella varmassa asemassa. Olemme pieni suku, mutta hyvissä väleissä monen kanssa. Saamme takuuvarmasti turvapaikan Norjasta ja monesta muustakin maasta suhteillamme. Sen takia Josue de Ganador on kihlattusi. Hän turvaa tulevaisuutensa ja sinä perheesi varallisuuden", Anabelin isä aloitti hiljaa tasaisen puheen. Hän viittasi Anabelia istumaan sänkynsä reunalle.
"Josuella on kuitenkin täysi oikeus purkaa kihlaus. Hänellä vaihtoehtoja riittää. Ja sinä olet äpärä, huolimatta kasvatuksestasi tai siitä, miksi minä sinut olen tunnustanut. Ihmisten mielipide on tärkein. Sen takia en riskeeraa Josuen varaan mitään", Christianin sanat kääntyivät vaaralliselle alueella ja Anabelia pelotti. Asian ydin oli tulossa. Anabel huomasi käsiensä tärisevän ja hän kohdistuukin katseensa hameensa laskoksiin.
"Arvonimeni, omaisuuteni ja kunniani menee veljeni vaimon, Norjan kuningattaren siskonpojalle. Ja sinä matkustat Norjaan tapaamaan Arrats Wangsonin, minun perijäni", Christian pamautti sellaisen yllätyksen Anabelille. Anabelin silmät jähmettyivät tuijottamaan käsiinsä. Niskaan nousi kylmä hiki ja sydän pamppaili kovempaa. Norjan kuningattaren... siskonpojalle. Anabelin sedän vaimon siskonpoika. Eiväthän he kunnolla edes olleet sukua! Kipakat sanat kuitenkin jäivät ja Anabel naksautti niskansa kumarruksen tapaiseen.
"Kuten haluat, isä. Minä siis matkustan Norjan hoviin", Anabel huokaisi hillitysti, mutta viestitti silti epämukavuutensa.
"Lähdet neljän päivän päästä, kun laiva on lastattu", Christian sanoi vielä jämäkästi.
"Entä paluu? Palaanko minä Norjasta enää?" Anabel rohkeni kohdata kunnolla isänsä katseen. Tämän kysymyksen Christian de Adorable kuitenkin vältti.
"Älä ystävysty merimiesten kanssa. He pettävät sinut aina", isä totesi ja harppoi ulos huoneesta.
4. Arrats
Arrats huokaisi syvään ja kumarsi hipaisemaan kuningatar Sorjan kämmenselkää huulillaan. Muodollinen tervehdys kuningattarelle kuninkaalle kumartamisen jälkeen. Arrats näki pyöreät renkaat tätinsä Sorjan silmien ympärillä ja ihon syvät juonteet kuningas Chucksin kasvoilla. Tyttären kuolema oli vaatinut veronsa.
"Jumalan siunausta", Arrats nyökkäsi kunnioittavasti. Kuningaspari nyökkäsi hänelle ja jatkoi matkaansa: kyseessä oli vain satunnainen kohtaaminen. Arratsilla oli tapaaminen henkivartijansa ja ystävänsä Leonardon kanssa. Pian linnan sisäpihalla kaksi miestä kävelikin.
"Olen selvittänyt asioita. Ja hovin vakoojat ovat yksimielisesti päätyneet yhteiseen teoriaan. Ensin myrkytettiin Irenen uskollisin ja lähin hovineito, naimaton ja jo hieman vanhempi Marissa. Sen jälkeen prinsessa oli yksin ja syötyään huumaavaa ruokaa myös sekava. Joten ei ollut edes vaikeaa tukehduttaa kruununprinsessaa", Leo selitti hiljaa. Sanomattomat sanat kaikuivat Arratsin päässä. Hovineito haluttiin pois, jotta prinsessa jäisi yksin, mutta Marissa oli liian uskollinen, liian hyvä jotta voisi jättää neitinsä yksin ja hänet otettiin pois lopullisesti. Irenekin kuoli yksin, epätoivoissaan tajuamatta itse, sillä hänet oli huumattu ja huumaava aine oli ollut hänen ruuassaan.
"Marissa oli uskollinen palvelija, sillä hän oli naimaton ja perheetön. Hän oli uskomattoman kaunis ja Irenelle läheisempi kuin oma äiti. Marissa kasvatti Irenen ja oli hänen ylin imettäjänsä. Marissalle oli luvattu myös paikka Irenen lasten ylimpänä imettäjänä", Leo luki muistiinpanojaan. Arrats nyökkäili. Hän oli tavannut Marissan useita kertoja, muttei tiennyt naisesta mitään. Irenen kuoleman jälkeen Marissa oli ollut epäiltyjen listalla, mutta sitten selvisi, että hän oli kuollut jo aikaisemmin eikä kuollut voinut enää tappaa ketään. Mutta oli totta, että Marissa oli kaunis. Hän oli todella kaunis. Vaikka Marissa oli kuningattaren ikäluokkaa, mutta hän oli silti pirteä, viisas ja pysyi Irenen tahdissa.
"Entä kuka näki Irenen viimeisen kerran? Jos Marissaa ei lasketa", Arrats kysyi vielä ja tiiraili Leoa kulmiensa alta.
"Varmasti niin moni on sitä kysynyt, kuten sinäkin. Joten otin selvää. Virallisesti kuningas vieraili tyttärensä huoneessa. Mutta ihan oikeasti viimeinen oli eräs tummaihoinen palvelijatyttö, joka pyykkäsi vaatteita. Hänen nähtiin poistuvan Irenen huoneesta viimeisenä ennen Marissan ja Irenen ruumiiden löytämistä", aina niin täsmällinen Leo selitti. Arrats nyökkäili. Hän halusi puhua tämän pyykkääjän kanssa. Harmi vain, Arrats ei varmastikaan ollut ainoa. Kaikki rakastivat Ireneä ja kaikki haluavat tietää, miten tai miksi? Miten hän kuoli? Miksi hänet tapettiin?
"Olet valitettavasti myöhässä. Pyykkääjätyttö tappoi itsensä tänä aamuna liian huomion takia. Hän ei osaa kieltä eikä ollut tottunut niin paljoon huomioon", joku lähestyi kaksikkoa. Tämä joku oli heidän tuttavansa, Ivan Petterson, joka lähestyi. Hän on kruunun alemman virkamiehen poika, eikä todellakaan Arratsin tai Leon ystävä.
"Levätköön pyykkääjätyttö rauhassa", Ivan soi pienen kunnioituksen hetken. Arrats rypisti otsaansa. Mikään ei vahvista syyllisyyttä paremmin. Mutta siinä tapauksessa, että hän olisikin, ei hän toiminut varmastikaan yksin. Tyttöparka oli ollut jonkun Irenen ja sitä kautta koko Norjan vihollisen välikäsi ja apuri. Arrats tiesi, että hän jos joku oli oikeutettu selvittämään kruununprinsessa Irenen murha. Huolimatta Arratsin omista tunteista, Irene oli rakastanut häntä. Velvollisuudentunteesta Arrats kääntyi - vastahakoisesti, tuttavansa Ivanin puoleen.
"Mitä tiedät tästä pyykkääjätytöstä?", Arrats kysyi huokaisten. Leo seuraili hieman sivummalta, mutta oli silti utelias. Ivan oli jonkin hovin virkamiehen poika eivätkä Norjan hovin virkamiehet ja neuvonantajat tulleet toimeen niin hyvin, joten miksi heidän poikansakaan tulisivat?
"Vain sen, että hän oli ujo ja säikky ja näkymätön, kuten palvelijan kuuluukin. Tiedän, mitä ajattelet: hän toimi jonkun käskystä eikä välttämättä omasta tahdostaan. Palvelijoita kun on helppo suostutella", Ivan selitti näennäisen tyytyväisenä Arratsin huomiosta ja virnisti lopuksi paljastaen juomien kellastaneet hampaansa.
5. Anabel
Rakkain Josue,
Matkani laivalla Espanjasta Norjan valtakuntaan oli merimiesten karkealla kielellä hirmuinen. Luovutin satumaisen kihlajaislahjakaulakoruni ja muita timantteja ja perhekalleuksia välttääkseni palvelijoiden epäystävällisen kohtelun. Voitko uskoa, isäni välitti minusta sen verran, että laittoi matkustamaan vain muutaman vanhan sotilaan ja palvelijattaren kanssa. Pakottaen riisuutumaan kalleuksista, kun menen edustamaan isääni vieraaseen maahan vieraiden ihmisten keskelle. Merimiehet lupasivat isälleni Jumalan silmien edessä kohdella minua kunnioittavasti, mutta en luota karkean miehen sanaan toista kertaa.
Kihlattuani kaipaillen,
Anabel
Anabel painoi sukusinettinsä kuumalle vahalle sinetöiden rakkaimpansa kirjeen ja ojensi sen sitten lähetille. Nopealla ja harjaantuneella liikkeellä hän myös ojensi hoikan ja vaalean kätensä lähetin suudeltavaksi. Kolme kultakolikkoa vaihtoi omistajaa vaivihkaa; kirje menisi perille, kuten monet kerrat aikaisemminkin. Anabel oli majoitettu Norjan hovin kuninkaallisiin huoneisiin vierailunsa ajaksi. Pian odottaisi yksityisiaudienssinsa isänsä perijän ja Norjan kuningattaren hovin kanssa. Anabel suki hiuksiaan hermostuneesti ja kiersi huoneessaan kuin häkkiin vangittu eläin. Hänen oli itse neuvottelujen lisäksi määrä tavata itse isänsä perijä, josta oli saanut vain vähän tietoja ja vain tärkeimmät. Isän perijä oli nimeltään Arrats Wangson, Norjan neuvoston poika ja kuningattaren siskonpoika, josta saatettiin myös kaavailla Norjan seuraavaa kuningasta ja saatetaan edelleen. Anabel oli saanut saapumispäivänään tiedon Norjan kruununprinsessan kuolemasta. Sekä käskyn olla puhumatta aiheesta edesmenneen prinsessan perheelle.
"Sir Arrats Wangson", kuului Anabelin ovelta ilmoitus, keskeyttäen hänen ajattelunsa ja asioiden kertailunsa. Tästä se lähtee. Huonoksi onneksi Anabelin aloitus oli kuitenkin rehellisen hutaistu.
"Sir Wangson on ollut kiireinen näemmä, ritarikin", Anabelin huulilta pääsi livautus, kun nuori mies astui huoneeseen. Onneksi Anabel oli kuitenkin saanut suustaan edes jotakin, sillä näky oli henkeäsalpaava. Kullanväriset laineikkaat ja leikkisät hiukset kehystivät kauniisti hunajanmakeita ystävällisiä kasvoja. Eikä miehen vartalokaan epämiellyttävä ollut. Pitkänhuiskea mies, jopa poika yllätti Anabelin charmillaan, mutta myös nuoruudellaan. Hänen korkeat poskipäänsä kohosivat miehen hymyillessä imagoonsa sopivasti leikkisästi.
"Lady Anabel de Adorable, kunnia tavata noin lipeäkielinen ja rohkea nainen. Olette totisesti maineenne veroinen kaunotar", Arrats puhui kepeällä ja lystikkäällä äänellään, mutta josta kuului myös syvä suru kruununprinsessa Irenen poismenosta. Huhujen mukaan Arrats ja Irene olivat olleet rakastavaisia. Anabel kohotti helmaansa paljastaen timantein koristellut kenkänsä ja niiasi syvän hoviniiauksen.
"Antakaa minun saattaa teidät audienssiinne. Sir Leonardo tulee perässämme", nuori komistus tarjosi kättään, johon Anabel tarttui enemmän kuin mielellään ja kaksikko lähti kävelemään käytävää pitkin, sotilaalta näyttävä kolmas mies takanaan.
"Norjan hovi on kovin erilainen siitä, mihin olen tottunut. Mutta mitä minä olen sanomaan, kasvoin maaseutukartanossa", Anabel aloitti haparoivan keskustelun. Hyväksi onneksi toinen näytti hallitsevan keskustelutaidot hämmentävässä tilanteessa.
"Olen saanut nähtäväkseni isäsi kiinteistöt ympäri Eurooppaa. Olette isänne omaisuuden perusteella matkustelleet hyvin paljon. Minulla on muutamia ideoita, joista toivon voivamme keskustella. Mutta pystyn samaistumaan, minäkin kasvoin kaukana hovin vilinästä. Olemme kai samaa mieltä maaseudun rauhasta", Arrats puhui edelleen miellyttävällä äänellään.
"Helpottavaa saada kuulla, miten ymmärrätte minua. Olen ymmärtänyt, että teillä ei ole vielä omia maita tai arvonimeä. Epätavallista kaltaisellenne mahtimiehelle", Anabel totesi.
"Ja teillä vai minunkin edestäni? Suokaa anteeksi tungetteluni, mutta lady Anabel ei ole vielä herttuatar eikä edes herttuatarpuoliso", Arrats napautti takaisin, vaikkakin edelleen hymyillen. Kiusaantunut hymy syveni myös Anabelin kasvoilla. Mikä teki hänet näin varomattomaksi ja miksi toinen tuntui puhuvan paljon sujuvammin?
"Olemme perillä. Ja saanen varoittaa ladyä, tätimme ja hänen hovinsa ei ole yhtä ymmärtäväinen sukkelan kielenne kanssa", Arrats kumartui kuiskaamaan sanat Anabelille. Äkkinäinen läheisyys kuitenkin pelästytti häntä ja sai kaksikon irtaantumaan nopeasti, kun raskaat puuovet avattiin. Norjan kuningattaren sanotaan olevan miestäänkin vaikuttavampi eikä se väite ole harhaanjohtava. Anabelin setä on lempeä ja oikeudenmukainen, mutta hänen vaimonsa, Norjan kuningatar Sorja on silkkaa voimaa. Raskasluinen ja tummaverinen nainen ei ole miestään, tai Anabelin isää vanhempi, mutta tiedon ja mahdin syvyys hänen silmissään on huimaava.
"Teidän korkeutenne, kuningatar Sorja", Anabel niiaa jälleen syvimmän hoviniiauksen. Toinen taivuttaa päätään totisena, mutta kohteliaasti.
"Lady Anabel de Adorable", espanjankielinen nimi ei sovi luita ja ytimiä norjalaisen naisen suuhun. Anabel kuitenkin hymyilee. Kuningatar on dominoiva ilmestys, mutta hänen hovinsa ei eroa juurikaan Espanjan hovista. Kuningattaren ystäviä, ladyjä, hovineitoja, palvelijoita, pyrkyreitä. Huoneessa on vähemmän heitä, kuin Espanjan hovissa, mutta samaa silti.
6. Arrats
Kolme tuntia siinä meni, kun päästiin vasta alkuun näköjään loputtomilta näyttävien neuvottelujen kanssa. Saisiko ihastuttavan Anabelin isä vaikuttaa tuleviin avioliittoihin? (Kyllä) Mikä on Jang Wangsonin, Arratsin isän rooli Arratsin perinnönannossa? (Arrats perii molemmat tasavertaisesti) Kysymyksiä ja käsiteltäviä asioita oli loputtomia ja kuningatar oli taitava ja perusteellinen neuvottelija, kuten aina. Se pistikin Arratsin kerrankin miettimään, miten lempeän ja taipuvan kuninkaan ja päättäväisen kuningattaren yhteiselo sujui miesten hallitsemassa maailmassa. Lopulta kuningatar kuitenkin nousi ja vei mukanaan hovinsa. Huoneeseen jäi muutamia näkymättömiä palvelijoita ja muutama hovimies sekä Anabelin ja Arratsin mukana kulkenut Leo. Leo oli luvannut tukea Arratsia läsnäolollaan ja parhaan ystävän tuki totisesti helpotti. Tilaisuus tuntui kuin oman isän kieltämiseltä ja hänen perinnöstään luopumisesta. Arrats kiitti tavalliseen tapaansa palvelijoita heidän tekemisistään hänen hyväkseen. Ja Anabel hymyili hänelle joka kerta, kun hän kiitti palvelijaa pikkupurtavasta tai juomasta. Oliko hänen vaistonsa ollut oikeassa? Oliko tässä uuden mahdollisen ystävyyden alku?
"Meidän pitäisi mennä. Saatanko neidin huoneisiinne?" Arrats nousi ylös ehkä liiankin nopeasti tarjoten toistamiseen kättään ja toivoen Anabelin miellyttävää seuraa.
"Voisitteko hieman esitellä linnan tätä siipeä? Olen kovin eksyksissä täällä", Anabel kysyi nousten myös ylös hymyillen ujosti. Leo liikahti epämukavasti ja Arrats mulkaisi häntä varoittavasti. Huomatessaan Arratsin mulkaisun sekä Anabelin lähinnä uteliaan vilkaisun, Leo kumarsi virnuillen, mutta suolti suustaan silti asiallisia sanoja.
"Armollinen neiti. Saanko esitellä itseni, sir Leonardo, Akershusin herttua", hän kumarsi. Nyt oli Arratsin vuoro vastata Anabelille, ja kiireesti ennen Leoa.
"Esittelen sitä mielelläni. Neiti on kuitenkin harmikseni erehtynyt, olette nähneet melkein koko linnan. Ettehän odota Norjan hovilta majesteetillista Espanjan hovia?" Arrats kysyi pilke edelleen silmäkulmassaan ehkä hieman leikitellen mutta samalla yrittäen saaden toisen huomion. Samassa hän myös tajusi puhuneensa taas ennenkuin ajatteli, haastoiko hän juuri sukkelakielisen ja tulisen espanjalaisen? Ehkä.
"Suokaa anteeksi. Mutta nyt odotan kuitenkin innolla kävelyämme läpi koko tämän suloisen pikkulinnan", Anabel vastasi hymyillen leveästi. Arrats viittasi kädellään ja eräs palvelijatyttö kiirehti avaamaan oven.
"Kiitos, Olga-kulta", Arrats hymyili lämpimästi. Tuttavallinen sävy oli intiimi ja outo Arratsin suusta, mutta palvelija kätki hämmästyksensä. Eikä Arrats edes tiennyt oikeasti hänen nimeään. Hetken hiljaisuudessa Arrats melkein jo kuuli seuralaisensa aivojen raksuttavan.
"Olga-kultako? Saanen kysyä mistä armollinen herra noin hyvin tuntee palvelijan?" Anabel kysyi ja kääntyi katsomaan suoraan Arratsia. Ruskeat silmät kohtasivat harmaat.
"Huomasitte. Se oli yritys ja testi saada teidät mustasukkaiseksi, lady Anabel", Arrats totesi kuin jokapäiväisen asian ja katsoi vilpittömin silmin Anabeliin. Puna nousi hehkuen espanjalaistytön ruskettuneille kasvoille.
"Kuinka te kehtaatte, sir Arrats. Minun isäni tulee nimittämään teitä pojakseen ja minä veljekseni", Anabel torui. Mutta äänensävyään ei voinut sanoa loukkaantuneeksi. Tai edes pöyristyneeksi. Tyttö oli otettu. Arrats halusi elää hetkessä ja vain nauttia toisen seurasta. Huolimatta jossakin syvällä mielen perukoilla olevasta vanhasta rakkaudesta, turvallisesta ja hyväksytystä rakkaudesta.
"Olette rohkea ja sisukas. Soturinsieluisia naisia Norjassa kaivataan", Arrats hymyili edelleen. He pysähtyivät pitkulaisen ikkunan eteen. Niitä oli linnassa satoja. Aurinko oli laskenut ja loi ruskanvärisen valon ikkunaan, kun Arrats kumartui kohti toisen kauniita kasvoja.
Pehmeä suudelma poltti kuin viimeistä päivää. Viimeksi Arrats suuteli nyt jo kuollutta ihmistä joka tuo hänelle mieleen kuoleman, mutta nyt on elämän aika. Elämänliekki polttaa kipeästi kaivaten. Elämä, joka Arratsilta puuttui, jota ilman hän oli entiseen tapaansa tyhjä kuori, muovattu poika ilman tarkoitusta ja tavoitetta. Hän oli ajatellut, ettei koskaan löytäisi toista naista, joka rakastaisi moista kirjaviisasta poikaa, kun Irene kuoli. Espanjalaistyttö ei koskaan rakastaisi häntä, mutta hän vastasi suloisen varovasti, kuin tutkien toisen suudelmaan. Hän oli hillitty ja seesteinen. Neiti Anabel on kuitenkin, kaikesta huolimatta kihloissa ja menossa kuukausien päästä naimisiin ja tulee näin Espanjan rikkaimmaksi naiseksi. Se on lady Anabeliä odottava kohtalo ja Arratsilla on omansa. Järkiavioliitto norjalaisen aatelistyttären kanssa ja mahdollisesti isän paikka neuvostossa. Ilmeisesti myös toinen ajattelee samoin, erilaisista kohtaloista, erkaantuvista sellaisista.
"Saatatteko minut huoneeseeni. Ja jätätte minut. Tahdon ajatella ja varmistaa, että kirjeeni kihlatulleni on lähtenyt", Anabel ei peräänny vaan pysyy edelleen lähellä. Hänen huulensa liikkuivat aivan korvan vieressä ja hänen kuiskauksensa on henkäystäkin hiljaisempi ja pehmeä. Ja sitäkin kipeämpi. Hän on täydellisessä naimaiässä oleva neito ja saamassa miljoonaomaisuutensa espanjalaisena herttuattarena. Ja Arrats on nuori, lähes poika vielä, kaksi vuotta toista nuorempi. Jo ritarin arvon saavuttanut, tittelöinnistä kieltäytynyt.
7. Anabel
Anabel pyyhkäisi hämmentyneenä huuliaan. Punainen pigmentti ei ollut liikahtanut mihinkään, Norjassa oli totuttu pysyvämpiin meikkeihin. Ja se sopikin hyvin Anabelille. Hän edelleen muisti toisen lämpimät huulet ja kuinka hän oli hellästi hymyillyt Anabelin huulia vasten. Oliko hän edelleen unessa? Oliko tämä totta? Aivan viimeisenä hänen mielensä sopukoilla vilahti myös hänen kihlattunsa Josue de Ganador. He olivat kihloissa mutta Anabel oli suudellut mantereen toisella puolella toista miestä. Jos sukupuolet olisivat toisin päin, hän olisi mahtimies. Mutta oliko Anabel, äpärän mainetta kantava nainen tulossa rakastajaksi päätä pahkaa? Ei, hän on niin kunniallinen nainen kuin vain voi ja säilyttäisi kasvonsa siihen asti, kunnes tulisi papin siunaamaksi ja Josue de Ganadorin vaimoksi. Mutta silti, kaikesta huolimatta jo seuraavana päivänä ilmestyi Arrats hänen ovelleen.
"Tahtooko lady lähteä kävelylle?" johon Anabel vastasi myöntävästi.
Hän vastasi myös seuraavana päivänä.
Ja seuraavat kaksi päivää peräkkäin myös myönteisesti. Neljäntenä päivänä Anabel osasi jo odottaa toista.
"Lähdemmekö?" Anabel kysyi hiljaa, kun Arrats tapansa mukaan saapui.
"Ei, tällä kertaa jäämme tänne. Minä haluan tietää kaiken arvoisasta ladystä. Antakaa minun esittää kysymyksiä ja ilahduttakaa minua seurallanne", Arrats viittasi pehmeälle oleskelutuolille. Anabel antoi kamarineidon viikata helmansa siististi tuolille ja istuutui sitten Arratsin istuessa hänen viereensä. Tai pitäisikö kutsua Arn, kuten hän oli pyytänyt ja kuten perhe häntä kutsui. Arn, kotka. Sellainen hän halusi olla särähtävän ja vaikean oman nimensä sijaan. Hän halusi olla tavallinen, sillä Norjassa oli moniasatoja tavallisia Arneja.
"Sain Espanjan edustajaltamme kirjeen. Kirjeen kohukaunottaresta, vaikutusvaltaisesta aatelisen tyttärestä. Teistä", Arrats aloitti. Väri pakeni Anabelin kasvoilta. Hän oli jäänyt kiinni. Heidän yhdessä viettämiensä päivien aikana hän oli salannut sisältä syövän ja raastavan asian. Asian, josta häntä syytettiin, syntymästä. Mutta elettyään liki 17 vuotta harhauskossa, asia unohtui joskus. "Antakaa minun selittää, niin selitän", Anabel aloitti vaisusti. Hän myös yritti samalla keksiä parasta tapaa esittää asiansa. Oliko hän vihainen, pahoillaan, hämmentynyt? Vai kaikkia samaan aikaan? Hän päätyi totuuteen.
"Sain selville vain viikkoja sitten. Isäni oli aina uskollinen vaimolleen, rakastajattaria ei ollut. Mutta hänen vaimonsa, minun äitini 17 vuotta, ei voinut saada lapsia. Hän oli hedelmällisestä suvusta ja lapsirakas nainen, mutta vuosien yrittäminen ei tuottanut tulosta", Anabel aloitti rauhallisesti, oudonkin tyynesti. Arrats nyökkäsi.
"En tahdo syyttää teitä, armollinen neiti, vain ymmärtää ja tukea. Tahdon teidän voivan luottaa minuun", Arrats otti Anabelia kädestä. Vain kevyesti ja ystävällisesti, ei painostavasti. Arrats osasi aina toimia oikein ja tehdä oikeat eleet.
"Lopulta, liki kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen, ilman keskenmenoja Logroñon herttuatar synnytti tyttövauvan, Anabel de Adorablen", Anabelista tuntui oudolta lausua oma nimi jonkun toisen ihmisen nimenä. Ääni väristen heikkona hän haukkasi happea ja jatkoi.
"Tyttövauva ei kuitenkaan ollut vahva, päinvastoin. Vauva ei isän mukaan selvinnyt ensimmäisestäkään viikostaan. Isälle tarjottiin ratkaisua, kuin kultatarjottimella. Hänen ainoa vahva lapsensa oli puuttuva palanen, sattumalta tyttölapsi ja ainut hairahdus avioliitossaan eli minä. Minä selvisin ja olin vahva. Olen hedelmällistä syntyperää ja vieläpä vahvasti isäni näköinen. Ja Candela, äitini, hän ei koskaan saanut tietää. Tietämättä että yhtenä päivänä kasvatti heikkoa tytärtään ja seuraavana minua", Anabel lopetti ja huokaisi paljastaen vihdoin isänsä hirmuteon. Arratsin ote kädestä tiukkeni, kun hän sulatteli juuri kuulemiaan asioita. Se oli melkoinen pommi jopa hänenlaiselleen hoviin kuuluvalle. Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden aikana Anabel ehti havaita toisen syventyneet uurteet nukkumattomien öiden jäljiltä. Hänkään ei saanut öisin unta miettien, mitä oikein tapahtuu. Miten hänen elämäänsä koskaan mahtuisi näin paljon rakkautta. Rakkautta se oli, mitä muutakaan?
"Melkoinen tarina. Ja minä kun luulin Norjan hovin olevan hullunmyllyä. Uskon teidän olonne kuitenkin keventyneen. Joskus vaikeat asiat pitää jakaa yhdessä. Jos ladyn mieli on keventynyt, saanko raskauttaa sitä omilla murheillani? Uskon teidän valppaan mielenne auttavan minua", Arrats ehdotti lopuksi. Hän tuntui hyväksyvän asian, eikä suinkaan hävennyt Anabeliä, mistä hän oli helpottunut. Ehkä Arrats puhui totta ja Norjan ja Espanjan hoveilla ja skandaaleilla oli enemmän yhteistä kuin Anabel oli olettanut. Hovi oli kai muutenkin ihan omaa luokkaansa aatelisperheen koukeroihin verrattuna. Anabel naurahti ja nyökkäsi Arratsille.
"Arn, kertokaa mitä haluatte ja voitte olla varma, että salaisuutenne jää tähän huoneeseen, kuten minunkin", Anabel lupasi.
"Kuten ehkä tiedätte, kun ette ole vaivanneet minua moisella, kruununprinsessa, serkkunne Irene kuoli vain hetkeä ennenkuin te saavuitte vieraaksemme. Se oli salamurha. Vaikka minä näytän ulospäin voivan hyvin, suren silti ystäväni poismenoa. Ja niin suree kuningatar ja setäsi kuningaskin. Minulla on omat yksikköni ympäri Norjaa ja sen hovia sekä muissakin maissa vakoojina. Saan salamurhaajan kiinni ja toimitan hänet oikeuden eteen tuomittuna maanpetoksesta", Arrats sanoi. Anabel ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, millä nimityksellä Arrats Ireneä nimitti. Hän oli ystävä. Oliko Anabel sitten vain tuttava, tai vähempääkin? Hän ei voinut vastustaa kiusausta louskaista ritaria vähän.
"Minä uskon, kuinka te surette. Minä menetin kasvattiäitini. Ja olisihan teistä varmasti tullut Norjan kuningas avioliiton kautta, kuten minun sedästäni", Anabel rupatteli. Hänkin kätki surunsa. Hän ei ollut ollut ihan hirveän läheinen 'äitinsä' kanssa, mutta silti tämän sairastuminen ja kuolema satuttivat Anabelia sydänjuuria myöten. Arrats kuitenkin irrotti otteensa Anabelin kädestä ja liikahti hieman jopa vaivaantuneesti, vaikkakin peitellen. Hänen avoin olemuksensa ja rentous alkoivat kaikota. Tilalle muotoutui jäykkä etäinen kuningattaren siskonpoika.
"Huhut ovat siis saavuttaneet teidätkin. Voin kuitenkin vakuuttaa, ettei minun ja kruununprinsessan välillä ollut muuta kuin pieni kiinnostuksen kipinä ja kokeilunhalua sekä syvä vuosien ystävyys", Arrats sanoi Anabelin harmiksi nousten ylös.
"Muistin juuri, että sovin ystäväni Leonardon kanssa metsästysreissusta. Seurueeni lähtee pian ilman minua, joten minun täytyy mennä. Nähkäämme myöhemmin", Arrats suuteli Anabeliä hellästi, mutta pikaisesti poskelle, ennenkuin harppoi pitkillä jaloilla ulos huoneesta. Sulkien oven pikaisesti. Käytävältä Anabelin huoneen ulkopuolelta kuului juoksuaskelia. Lopulta ollessaan varma yksinäisyydestään, Anabel kuitenkin otti helmojensa suojista isänsä kirjeen. Hänen oli ollut tarkoitus avata se Arratsin kanssa, mutta koska mies oli hänet nähtävästi hylännyt, pelottava asia oli tehtävä yksin. Hän oli haluton avaamaan kirjeen ja lukemaan isänsä sanoja, vielä kun tämä oli lähettänyt hänet epämiellyttävään laivamatkaan. Espanjan lukeminen täydellisen norjankielen käytön jälkeen vaati keskittymistä, mutta oma kieli, espanja oli tiukassa.
Anabel de Adorable
Tunnen olevani tilivelvollinen tyttärelleni. Minulla oli perijäkseni vaihtoehtoja, kuten vaimoni sisarusten lapset, espanjalaiset aateliset, mutta päädyin Norjaan sinun tähtesi. Ehkä ajattelin sinun ottavan asiasta itse selvää, mutta tarvitset ehkä pienen vihjeen. En itse ole halukas tai tarpeeksi perillä asioista kertomaan totuutta, mutta ansaitset tietää biologisen äitisi. Hän on norjalainen, upea nainen ja nuori ja elinvoimainen. Selvitä perheesi, sillä minä en sitä voi tehdä.
~ Christian de Adorable
Logroñon herttua
Kirje oli lyhyt mutta täynnä asiaa. Ensimmäistä kertaa Anabel tunsi pienen ehkä vain kiintymyksen pilkahduksen isänsä sanoissa. Välittikö hän tyttärestään vai oliko kyseessä jokin isän oma juoni. Sitä kirje pisti Anabelin miettimään.
8. Arrats
Arrats ei pitkälle pötkinyt keksitylle metsästysreissulleen, kun itse kuningatar seuralaisineen saarsi hänet. Niinpä tietenkin, kuningattarella on korvat ja silmät kaikkialla hovissa. "Olet vieraillut espanjalaisen ladyn huoneessa hälyttävän usein ja poistunut ilman häntä vasta illalla, Arn. Kertokaa toki tädillenne, missä mennään", kuningattaren rupattelu kuulosti enemmän uhkaukselta, kuten aina. Kuningatar Sorjalle ei sanottu ei.
"Teidän majesteettinne. Olen onnekkaassa asemassa ja tahdon osoittaa kunnioitusta sukulaiseni tyttärelle ja hänen kauttaan Espanjan vaikutusvaltaisimmalle perheelle. Ja jonka osa myös minulla on kunnia olla", Arrats kompastui sanoissaan useamman kerran ja yritti vain pitää sanoissaan kasassa sen, mitä oli jäljellä. Mutta kuningatar hoveineen oli tarkempi kuin metsästyskoira. Hänen lähimmät hovineitonsa kuiskuttelivat rouvalleen.
"Tunnette pettävänne minun tyttäreni muiston liehittelemällä toista naista näin pian. Luulisi, etteivät tunteesi Ireneä kohtaan olleet aitoja. Antakaa minun selventää, minun tyttäreni oli rakastunut teihin, Arn Wangson. Hän odotti teidän kosintaanne, joka ikinen päivä ja rukoili minua ja kuningasta nimeämään sinut kruununperijäksi hänen rinnalleen. Hän pyysi isäänsä hyväksymään avioliiton, kun sinä sitä häneltä kysyisit", Sorja puhui tiukasti, mutta jopa hänenlaisensa surusta nouseva mahtinainen rakasti tytärtään. Hän pehmeni silminnähden ja tuntui muistelevan hetken rakasta tytärtään ja silmäteräänsä.
"Voin vakuuttaa teidän majesteetillenne rakastaneeni tytärtänne. Hän oli aurinko pimeydessäni, timantti maailmassani. Olen kuitenkin prinsessan tapaan hyvin nuori ja toimeentuloni on epävarma. Halusin itse ansaita maita ja omaisuutta jotta minulla olisi jotakin tuotavaa hänelle. Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa asuessani Pohjolan hoveista loisteliaimmassa ja tuntevani Euroopan kauneimman prinsessan. Tahdoin olla hänen arvoisensa", Arrats vakuutti.
"Perustelusi ovat tyydyttäviä. Isäsi opetti poikansa hyvin", kuningatar myönsi. Hän kääntyi katsomaan Arratsin tyhjksi luulemaan huoneeseen, jonka ovi aukesi.
"Hänen majesteettinsa kuningas Kristian", kuningas ei voinut tehdä näyttävämpää sisääntuloa. Hovimies oli kuuluttanut hänen nimensä ja tuoreet hyväntuoksuiset ruusunlehdet laskeutuivat samettiselle matolle, joka asetettiin kuninkaan eteen. Kuningas saapui seuralaisineen näyttävästi.
"Olet taitava puhuja ja olet vaikuuttanut tyttäreni lisäksi myös minut ja vaimoni. Tahdon osoittaa suopeuteni sinulle, Arrats Wangson, nimeämällä sinut lailliseksi perijäkseni ainoan lapseni kuollessa. En ole varsinkaan tyttäreni kuoleman jälkeen nuori tai nuorekas, mutta olen tyytyväinen mies tietäessäni, että ylhäinen Norjan kuningaskunta jää hyviin käsiin", kuningas sanoi virallisesti ja tarttui myös puhuessaan kuningatartaan kädestä. Tässä asiassa he olivat ilmeisen samaa mieltä. Arrats oli ehkä osannut odottaa tätä. Hän on kuninkaan kälyn poika.
"Isälläsi tai muilla sukulaisillasi, lukuunottamatta itse nimeämääsi perijää, ei ole mahdollisuutta kruunuun. Toivomme jättävämme Norjan hyviin käsiin", kuningatar täydensi miehensä sanoja. Arratsille tämä kävi hyvin. Kun ei ollut epäilystä perijästä, rauha säilyisi.
"Sananne ovat minulle rajatonta kunnioitusta herättäviä ja toivon olevani yhtä hyvä kuningas Norjalle, kuin te olette olleet, teidän majesteettinne", Arrats polvistui ja painoi päänsä kuningasparin eteen ja sai kuninkaan isällisen siunauksen.
"Allekirjoitamme muutamia papereita ja käymme läpi yksityiskohtia, mutta suostumuksesi on kirjattu ylös", kuningatar vakuutti. Arrats uskoi sen. Huhuja kiersi, kuinka kuningatar Sorjalla olisi piilotettu kirjuri joka kirjoitti ylös kaikki asiat mitä kuningattarelle koskaan sanottaisiin.
9. Anabel
Anabelin askeleet kaikuivat tyhjässä käytävässä. Hän ei ollut vielä ihan tottunut kuninkaanlinnan pimeyteen ja koleuteen ja paksu viitta olikin läsnä tytön harteilla. Hän oli sovituttanut itse tapaamisen hovin kuninkaallisen kirjanpitäjän kanssa sekä pääsystä yksityiseen kuninkaalliseen arkistoon. Anabelilla oli paljon rahaa myytyään hieman mukaanottamaansa omaisuuttaan ja norjalaisille palvelijoille riitti muutama kolikko hyvin. Isä oli lisäksi käytännössä hylännyt hänet jättäen myös Arratsin kokonaan vastuuseen Anabelin myötäjäisistä kihlatulleen. Anabel oli siis oman omaisuutensa haltija, vielä ennen tulevaisuudessa häämöttävää avioliittoaan.
"Armollinen lady Anabel. Tahdoitte tavata salassa ja yksityisesti. Kuninkaallisena vieraana toiveenne on huomioitu", vanhempi vaaleahipiäinen mies lähestyi varjoista hiljaa Anabeliä.
"Kiitos. Tahdon teidän toimittavan minulle kaikki vanhat kirjoitukset ja kirjeet koskien Norjan kuningaspuolison veljeä, Christian de Adorablea, minun isääni. Toimittakaa lähetys minulle iltaan mennessä", Anabel puhui hiljaa ja selkeitä norjan sanoja miehelle. Asia ei ollut ehdottoman salainen, Anabelhan vain haluaa lukea kirjeita, jotka on luovutettu yhteiseen arkistoon itse säilyttämisen sijaan. Silti hän ei ollut ehkä ensimmäisenä kailottamassa asiaa ulkopuolisille.
Anabel kuuli huoneensa ovelta miellyttävän koputuksen samaisen päivän iltana, kuten oli pyytänytkin. Etsintä oli ilmeisesti hedelmällinen, sillä pian Anabelille oli toimitettu paksu kasa erilaisia papereita ja vanhuudestaan hauraita kirjeitä, sinetöityjä sekä avattuja. Hän otti vain ensimmäisen sinetöidyksi hylätyn kirjeen, joka oli itseasiassa osoitettu hänen isälleen, mutta jota tämä ei ollut koskaan avannut. Leimaa ei ollut, vain tyhjä vahasinetti; lainattu sinetti. Kirje oli kirjoitettu kauniilla ja koristeellisella, tunnistettavalla, mutta Anabelille tuntemattomalla, käsialalla. Anabel silmäili muutamia kasansa päällä olevia kirjeitä; hän ei tunnistanut käsialaa, mutta muutama muu kirje oli kirjoitettu täsmälleen samalla koristeellisella käsialalla. Jännittyneenä Anabel mursi vanhuuttaan rapistuneen sinetin auki.
Teidän armonne herrani, olen syvästi kiitollinen hyvästä tahdostanne ja elinikäisestä palveluksestanne. Pidän salaisuutemme, kuten myös Irene.
Teidän armonne herrani, ehdottamasi sopii.
Herrani, niin syviä kuin tunteeni ovat, en voi ikävä kyllä jatkaa tätä enää. Minulla on teille tärkeää asiaa, tavatkaa minut.
Kolme kirjettä samalla hienostuneella käsialalla, tyhjällä vahasinetillä, ei lähettäjää. Vain Anabelin ensimmäiseksi avaama kirje oli kuitenkin täysin avaamaton, kaksi seuraavaa olivat jo avattuja. Kaikki salaperäisiä ja lyhyitä viestejä, joista on mahdoton päätellä mitään. Anabel oli varma, että kyseessä oli isän pitkin hampain myöntämä rakastaja, hairahdus uskolliselta aviomieheltä. Ainut laatuaan ja josta Anabel syntyi. Koristeellisen käsialan ja merkittömän vahasinetin takana oli Anabelin äiti. Yksi nimi kuitenkin mainittiin; Irene. Irene tiesi varmasti isän rakastajattaren ja heidän lapsensa.
10. Arrats
Arrats pakkaa hiljakseen erilaisia vaatteita matkatavaroihinsa. Hän oli saanut lahjoituksena vanhemmiltaan uusia vaatteita ja kenkiä. Lisäksi hänellä oli suuret määrät kirjoitustarvikkeita, papereita ja kyniä. Nyt vihdoin ja viimein hän hyväksyi virallisesti herttuan arvon saaden oman herttuakuntansa, Trondheimin. Nyt hän oli lähdössä ensimmäistä kertaa vierailulla mailleen ja samalla sen käskynhaltijan oppiin. Lisäksi hänen hoviinsa oli tulossa oppineita ympäri Eurooppaa, Norjan liittolaismaista opettamaan Norjan tulevaa kuningasta. Arrats ei ollut lapsena moisessa ylhäisessä opissa, joten koulutus oli ilmeisesti tarpeen, eikä häntä oltu edes kasvatettu kruununperijäksi, lähinnä kuningasta hännysteleväksi aateliseksi. Hän oli myös kutsunut ihastuttavan lady Anabelin vielä käymään huoneessaan. Huomioiden toisen kihlauksen espanjalaisen kanssa Arrats oli halukas kehittämään heidän suhteestaan enemmän ystävyyttä ja liittolaisuutta, vaikka uudet tunteet toista kohtaan hämärsivätkin päättelykykyä.
"Lady Anabel", hovimies kumarsi avatessaan oven tällä kertaa valkoiseen pukeutuneelle nuorelle naiselle. Aivan naiseuden kynnyksellä oleva neiti todella hallitsi pukeutumisen. Mutta toisaalta, Anabel on Espanjasta, Euroopan mahtavimmasta maasta, jonka hovi on värikäs ja muodin huipulla.
"Minun oli pakko nähdä sinut vielä ennen lähtöäni. En ole pystynyt juuri muuta ajattelemaan. Minun pitäisi olla selvittämässä prinsessa Irenen salamurhaa ja sen sijaan ajattelen vain kaunista espanjalaistyttöä", Arrats tarttui Anabeliä käsistä hellästi, kuin kukan terälehdistä. Eikä tyttö vetänyt käsiään pois.
"Minäkään en pysty juuri muuta ajattelemaan. Mutta ennen omia tunteitamme, meillä on velvollisuuksia ja valintoja tehtävänä", Anabel tavalliseen tapaansa pysyi ruodussa eikä tehnyt mitään sopimatonta. Hän oli kaikin puolin täydellinen ja ajatteli järkevästi, kun Arrats ei.
"Mene kanssani naimisiin. Minä tarjoan sinulle rakkauteni ja kuningaskuntani. Kruununi, jotta teen sinusta Pohjolan kauneimman kuningattaren. Minä pyydän, ennenkuin lähden koulutukseeni, pura kihlauksesi herttuan kanssa", Arrats kuiskasi hiljaa. Ja juuri äsken, kun läsnä ei ollut tämä upea lady, hän oli päättänyt luopua kokonaan romanttisista tunteistaan toista kohtaan. Ja jo seuraavana hetkenä hän, vielä pojan ikäinen kruununperijä pyysi puoliksi vierasta aatelista valitsemaan aviomiehensä. Kuten saattoi olettaa Anabelin reaktiosta, hän oli pelästynyt. Hän vetäisi kätensä pikaisesti pois ja Arrats aisti lämpimän ja tuttavallisen tunnelman haihtuneen juuri savuna ilmaan.
"Herrani, olen asemasi alapuolella, vain alempi aatelinen, en edes herttuatar taika perijätär vaan herttuan tytär. Älä, sinun kuuluu naida jonkin maan ylhäinen prinsessa tai edes norjalainen. Arn, sinun on ajateltava maatasi ja pyydettävä hyväksyntää Norjan neuvostolta ja nyt vielä kuninkaalta. Menen naimisiin Alban herttuan kanssa ja kesään mennessä tulen olemaan Alban herttuatar", Anabel tuntui vakuuttavan enemmän itseään kuin Arratsia. Hän puhui nopeasti ja hieman murtaen norjaa puoliksi hätääntyneellä äänellä. Hän puhui nopeasti, koska pelkäsi sanovansa sen, mitä Arratskin halusi kuulla ja Arrats oli varma tästä.
"Myöntäkää, ladyni että sinäkin haluat minut. Lupaan etten sekoita sinua politiikkaan mukaan, kuten Sorja. Olisitte minun kuningattareni, mutta minä Norjan kuningas. Jos tahdot mukaan valtapeliin, otan sinut mukaan ja saat hoitaa Norjaa kanssani", Arrats vielä yritti hymyillen. Hän tiesi syvällä sisimmässään, ettei sellaisia asioita voi luvata etukäteen. Hovin ja kansan mielipiteet vaikuttaisivat ja olisivat kaikki kaikessa. Hän ei kuitenkaan sillä hetkellä välittänyt toisten mielipiteistä tai edes kruunustaan. Anabel oli tärkein. Anabelin tahdonvoima oli kuitenkin Arratsin tahtoa voimakkaampi ja hän kääntyi poispäin.
"Jos asiat olisivat toisin, jos kihlattuni ja velvollisuuteni sukuani kohtaan vain lakkaisivat olemasta tai jos teidän ei pitäisi naida naista Norjalle itsenne sijaan, voisivat asiat olla hyvin eri tavalla. Mutta liian moni asia on ja tulee olemaan välissämme. Mukaanlukien entinen rakkaasi kruununprinsessa Irene. Olen kuullut, että tunteenne olivat kaukana pienestä kokeilunhalusta ja rakkauden liekit leimusivat vain viikkoja sitten. Sanot olevasi rakastunut minuun, vaikka toinen nainen odotti kosintaasi vasta äskettäin. Älä anna surun sokaista sinua tai sekoittaa kahta ihmistä keskenään. Minä ilmestyin elämääsi ja nautin seurastasi, mutta minä en ole prinsessa Irene eikä meidän välillämme ole muuta kuin orastavaa ystävyyttä. Kunnioitan ja ihailen sinua, mutta asemasi ja tulevaisuutesi ei ole minua varten. Hyvästi Arn, teistä tulee loistava kuningas", Anabel niiasi syvään katse edelleen tiukasti lattian rajassa ja poistui huoneesta nopeasti hameensa helmoja nostaen. Anabelin pitkä puhe soljui liiankin nopeasti eteenpäin ja naisen nopeasta puheesta puolet meni Arratsilta ohi, mutta tärkein tuli ilmi. Toinen uskoi hänen tunteidensa liittyvän prinsessa Ireneen, vaikka Arrats oli varma, ettei liittynyt. Hän ei tottapuhuen edes tiennyt, minkälainen suhde hänellä oli Ireneen, vaikka toinen oli selvästi häntä rakastanut. Irene oli pitänyt Arratsia tosirakkautenaan. Vaikka eikö sitä vasta vanhana tiennyt, kuka elämän tosirakkaus sitten loppujenlopuksi oli. Tulevalla kuninkaalla oli paljon opittavaa myös aviomiehenä olemisesta. Pitkään ei tuleva kuningas kuitenkaan saanut olla ajatustensa vanki, sillä jo seuraavassa hetkessä hänen oma isänsä tekii seuraa pojalleen. Ja vakavana ja kylmänä kuten aina. Huoneen tunnelma latistui entisestään.
"Isä", oli ainoa tervehdys, jonka Jang Wangson sai pojaltaan. Heidän suhteensa ei koskaan ollut rakkaudentäyteinen tai lämmin, mutta varsinkin nyt Arratsin etäännyttyä isästään, tuntui tämän läsnäolo epätavalliselta.
"Sinun pitäisi pitää oma tiedotustilaisuutesi. Ensimmäinen laatuaan ja kansan olisi hyvä nähdä tuleva kuninkaansa. Kuningatar auttaa sinua neuvoillaan", isä sanoi tuimasti pojalleen. Ehdotus oli enemmän määräys isältä pojalle, kuin minkään sortin ehdotus.
"Olen enemmän kuninkaan kannalla. Esittelen itseni kansalle vasta kun minut kruunataan kuninkaaksi ja kruunu lasketaan päähäni. Silloin puhun Norjalle kuninkaana. Sitä ennen olen vain nuori kruununtavoittelija joka odottaa edellisen kuninkaan kuolemaa", Arrats vastasi samalla mitalla isälleen. Hän oli saanut hyviä ja isällisiä neuvoja itse kuninkaalta.
"Mutta Sorjatar suosii pitkäjänteisempää työtä johon myös minä uskon syvästi. Kansa tuntee sinut velvollisuuksiaan kunnioittavana nuorukaisena ja Norjan suojelijana. Ei ensimmäisenä kuninkaana", kuninkaan neuvonantaja selitti pojalleen. Arrats tuntui kuitenkin kuulleen isänsä lauseesta vain yhden sanan. Sorjatar. Sillä tavoin hän puhui rakastajistaan. Niitä hänellä oli monia. Arrats oli siihen tottunut koko pienen ikänsä. Isä toi kotiin vieraita uusia palvelijoita ja äiti lähti tapaamisiin vaatteidentekijöiden tai pankin johtajien kanssa.
"Sorjatar. Kuningatar Sorja ja Jang Wangson, kuninkaan neuvonantaja ja neuvoston jäsen", Arrats lausui hitaasti. Suora paheksunta paistoi hänen kasvoiltaan. Kuningatar oli ottanut rakastajan, hänen isänsä.
"Olemme perheeni kanssa sulattaneet kaikki ne rakastajat, mitä sinulla on ollut. Olen ottanut Agnesin sisarekseni ja puhunut hänen puolestaan kuten veljen kuuluu. Ja nyt, nyt teet sitten Norjan kuningattaresta uuden naisesi", Arrats mulkoili miestä, jota ei koskaan ollut ihaillut, mutta nyt ei ainakaan. Mies, joka halvensi jälleen kerran naimisissa olevan naisen, mutta nyt myös kuningattarensa.
"Et saa kertoa kenellekään. Sorja kylvää tuhoa jokaiselle, joka astuu hänen tielleen. Jos tämä tulee ilmi toimestasi, sinun on pakko luopua perimyksestäsi, jos tahdot säilyttää pääsi", Wangsonin kelvoton mies lausui hätäisesti. Mutta myös Arrats tunsi tätinsä niin hyvin. Sorja oli armoton hallitsija, hankkien Norjan hoviin kaikkia rikkauksia ja erikoisuuksia. Hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä ympäri Euroopan hoveja ja jos hän osoittaisi halua vallata lisää maita Norjalle, hän onnistuisi. Sorja saa aina haluamansa. Kiihtymys kuitenkin suhisi Arratsin suonissa. Kaikin voimin hän säilytti kuitenkin rauhallisuutensa ja uskoi sen näkyvän myös ulospäin.
"Minun täytyy... miettiä. Lähden pian armollisen äitini kanssa herttuakuntaani. Jää sinä tänne lämmittämään kuningattaren vuodetta, jos tahdot", Arrats puuskahti lopulta. Puoliksi ehkä vain, jotta saisi isänsä poistumaan huoneestaan.
11. Anabel
Anabel kävelee yksin linnan käytävää pitkin kohti kirjastoa. Hän oli hieman tolaltaan Arratsin kanssa käymästään keskustelusta, mutta hän vakaasti uskoi olevansa oikeassa. Suru ja kaipaus Arratsin rakkaasta sekoitti hänen päänsä ja vaikka nuori poika kuinka väitti muuta, hän selvästi sekoitti kaksi naista, hänen elämästään poistuneen ja saapuneen. Irenen ja Anabelin. Nyt olisi hyvä aika rauhoittua ja tutustua vihdoin ja viimein norjalaiseen kirjallisuuteen. Hän oikeasti luki paljon Espanjassa, mutta Norjassa ei vielä hetkeäkään. Hänen matkansa kuninkaalliseen kirjastoon kuitenkin keskeytti uusi, vieras mies. Vaaleaverinen, laineikkaat hiukset, kirkkaat harmaat silmät, korkeat poskipäät, täyteläiset pyöreät huulet. Arrats on perinyt isänsä kasvonpiirteet, mutta ystävällinen hehku ja valoisa olemus eivät olleet tältä neuvoston mieheltä.
"Jang Wangson", Anabel niiasi kohteliaasti. Hän kuitenkin punastui pahanpäiväisesti muistaessaan suudelmansa. Suudelman noiden samankaltaisten pehmeiden huulien kanssa. Kuinka Arrats oli ollut lempeä ja huomaavainen. Jang Wangson poikansa isänä olisi raivoissaan, kuten olisi Anabelinkin isä.
"Lady Anabel, tuleva Alban herttuatar", mies lausui hitaasti. Hänen äänenpainostaan oli mahdoton päätellä hänen mielipidettään Anabelistä.
"Kuulin, että vaimonne lähtee poikanne kanssa. Minäkin olen kaukana kihlatustani", Anabel yritti avata keskustelua. Aihe ei jälleen kerran ollut harkittu, sillä toisessa maassa ollessaan oli Anabel ajautunut varsin kauas niin sanotusta kihlatustaan, Alban herttuasta.
"Sitten te ymmärrätte. Mutta, aivan unohdin, onhan minulla vielä tyttäreni Agnes. Teidän pitäisi tavata, pitäisitte Agnesista varmasti, lady Anabel. Ja ehkä yksi uusi tuttavuus lisää vähentäisi ikäväänne", Jang Wangsonilla oli poikansa miellyttävä ääni ja hyvät keskustelutaidot.
"Tyttärenne? Arn ei maininnut häntä kertoessaan perheestään", Anabel totesi.
"Tarkoitatte varmasti, että vaimoni Helga ei suositellut Arnia esittelemään teille tytärtä joka ei ole hänen tyttärensä. Mutta Agnes on kaunis ja oppinut nuori tyttö", Jang hymyili diplomaattista hovihymyään. Tämä mies oli taitava esittäjä. Mutta niinpä tietenkin, äpärätyttö Agnes. Hänellä ja Anabelilla oli jo valmiiksi paljon yhteistä...
"Tapaisin lady Agnesin mielelläni", Anabel kuitenkin omista epäilyistään huolimatta hymyili ja tarttui toisen Wangsonin miehen tarjoamaan käteen.
"Veljeni rakas, erityisystävä, kruununhavittelija", Agnes Wangson lausui nauraen, kun hänen isänsä jätti kaksi nuorta naista Agnesin huoneeseen. Koko perhe asui kuninkaanlinnan sukulaisten huoneissa, onhan Helga kuningattaren sisar. Agnes oli isänsä ja velipuolensa tapaan vaaleahiuksinen, mutta sinisilmäinen, sirorakenteinen tyttö, joka näytti kovin nuorelta. Ainakin parisen vuotta Anabelia nuorempi. Hän oli kuitenkin valoisa persoona ja hänellä oli, ilmeisesti paljosta nauramisesta, hymykuopat pulleilla poskillaan.
"Suokaa anteeksi, mutta olen todella otettu läsnäolostanne. Veljeni tuskin muusta puhuu ja tuntuu kuin tuntisin teidät jo valmiiksi Arnin puheista", Agnes jatkoi. Hänen sanojaan oli kuitenkin vaikea edes ajatella ilkeiksi. Hän oli huoleton ja iloinen tyttö vailla näkyviä murheita.
"On kunnia tavata myös teidät, lady Agnes", Anabel lausui hieman kiusaantuneesti. Toinen oli kovin tuttavallisen tuntuinen eikä tuntunut välittävän hirveästi hovietiketistä. Ehkä Arratsilla oli omat syynsä olla puhumatta Agnesista.
"Ei tarvitse toki kutsua minua ladyksi. Hovin silmät ja korvat tietävät, etteivät ystävykset tee niin ja me olemme melkein siskoja", Agnes nauroi kaunista ja lystikästä nauruaan. Anabelinkin oli pakko hymyillä, joskin hieman kireästi.
"Hovin silmät ja korvat. En taida tietää mitä tarkoitatte", Anabel sanoi. Ilman erillistä kehotusta hän istuutui pehmeälle sohvalle Agnesin viereen, joka hytkyi naurusta.
"Olen salakuuntelija, vakooja. Tiedän hovin salaisuuksista enemmän kuin muut. En sano, että tiedän kaikkia salaisuuksia, ymmärräthän, niitä on paljon", Agnes vakuutti ja sen jälkeen taas kikatti iloisesti. Hän tietää hovin salaisuuksista. Anabel oli jo vähällä kysyä, mitä hän tiesi hänen isästään. Mutta oli liian aikaista vielä paljastaa puoliksi vieraalle tytölle asiaa, jonka Anabel voisi ehkä itsekin selvittää.
"Arvokas espanjalainen, silmäsi kätkevät paljon salaisuuksia, oletko kenties hellä rakastaja kuten isäsi tai myrkkyjä suosiva kuten setäsi?" Agnes sanoi seuraavan lauseensa kuin lausuisi runoa. Väri valahti Anabelin kasvoilta, kun hän kuuli puhuttavan isästään, tai sedästään kuningas Chucksista. Mutta ehkä Agnes tiesi, mistä puhui ja hän tosiaan oli hovin silmät ja korvat. Varovaisuutta oli nyt höllättävä, jos Agnes tosiaan tiesi, mistä puhui.
"En tiedä, mistä puhutte. Voisittekohan valaista minua?" Anabel säilytti vain vaivoin kasvonsa ja vain istui tyylikkäästi kädet ristissä.
"Sinun isäsi otti täältä rakastajan ja setäsi tuomitsi tyttärensä hovineidon maanpetturuudesta kuolemaan, myrkyttämällä", Agnes sanoi jopa liioitellun selväsanaisesti ja katsoi Anabelia suuriksi avatuin silmin, näyttäen hieman kajahtaneelta.
"Kuka rakastaja? Kuka oli isäni rakastaja?" Anabel nojautui eteenpäin kiihkeästi osoittaen kysymyksensä toiselle. Agnes peräytyi ehkä jopa hieman pelästyneenä.
"Minä en sitä tiedä. Tarkoitukseni ei myöskään ole olla hovin juorukello eikä satuttaa toisia", Agnes otti puolustuskannan ja nosti kättään kuin suojellakseen itseään.
"Anteeksi, ymmärrän. Minun olisi vain todella tärkeä tietää isäni norjalainen rakastaja. Kertokaa, pyydän, jos vain tiedätte jotakin", Anabel pyysi uudelleen, nyt hillitymmin, mutta epätoivoisena. Kumpa Agnes sanoisi jotakin, missä olisi järkeä.
"Miehillä on paljon rakastajia ja isänne kaltaisella aatelismiehellä vielä enemmän. Olen pahoillani, mutta en osaa nimetä teille hänen rakastajaansa", Agnes pahoitteli. Hänen äänensävystään oli mahdoton päätellä, tiesikö Agnes oikeasti, joten pettymys oli karvas. Anabel oli elätellyt jo jonkinlaista toivoa mysteerin ratkaisuun, vaikkei Agnesilla sellaista ollut tarjota. Tämä oli Anabelin koe. Hänen pitäisi siis itse päätellä ja etsiä käsiinsä oma äitinsä.
Askeleet kaikuivat pimeässä luotaantyöntävässä käytävässä. Anabel lämmitti aina toista kättään vuorotellen kynttilän heiksosa loimussa. Eihän molempia käsiä voinut lämmittää samaan aikaan, tai kynttilä olisi pudonnut maahan. Anabel oli ollut myöhään illalla huviajelulla ympäri kaupunkia ja oli muutenkin viettänyt aikaa ystäviensä kanssa. Se oli mahdollisimman tavallista 17-vuotiaan elämää. Rahapelejä, muotia ja ystäviä. Aina välillä shamppanjaa ja hyviä ruokia. Mutta yksi, syvä kuilu erotti Anabelin ystävistään. Hän oli kihloissa Josue de Ganadorin kanssa. Josue oli kyllä ystävällinen, uskollinen ja ymmärtäväinen, mutta hänen läsnäolonsa sitoi Anabelin paikalleen. Hän ei voinut matkustella perheensä tai ystäviensä kanssa ympäri Espanjaa ja muissa maissa, vaan hän kökötti ne ajat Alban herttuan kartanossa. Ja siinä paha missä mainitaankin, Anabel kuuli jonkun puhuvan viereisessä huoneessa kihlatustaan.
"...ja mitä nyt kaikista ihmisistä Josuekin sanoisi? Ja minunko asia pitäisi hoitaa. Sietäisit joutua maan syvimpään onkaloon, Ellen! Kaiken pyhyyden nimeen, minun tyttäreni on äpärälapsi ja totuus paljastuu sinun takiasi", isän sanat jähmettivät Anabelin. Äpärälapsi? Ellen, yksi perheen siivoojista? Mutta Anabel, äpärälapsena? Anabel oli jähmettynyt silkasta järkytyksestä, mutta kynttilän liekki ei. Ovi, jonka taa Anabel on pysähtynyt, aukeni hitaasti ja paljasti Ellenin kyynelistä kiiltävät kasvot, sekä isän. Järkyttyneen Logroñon herttuan.
"Anabel. Armollinen neiti, olen niin pahoillani", Ellen kuiskasi. Anabelin sydäntä ei kuitenkaan lämmittänyt, vaikka siivooja hyvää tarkoittikin.
"Äpärä?" Anabel kysyi hiljaa. Yksi sana riitti kertomaan, ettei tyttärellä ollut harmainta aavistusta asiasta. Isä otti asekeleen Anabelia kohti ja tarjosi tuolia.
"Istu alas", Christian de Adorable viittasi, kuten normaalin jutustelutuokion alkaessa. Anabel laski tärisevin käsin kynttilän sivupöydälle ja antoi Ellenin laskostaa mekkonsa helman, päästäkseen istumaan. Isä kyykistyi Anabelin viereen ja katsoi lempeästi tyttärensä silmiin.
"Sinun äitisi, Candela, hän... on äitipuolesi. Rakastin vaimoani, mutta koko hänen elinaikanan hän ei tiennyt, ettei ole sukua sinulle. Kun Candela synnytti esikoisensa ja ainoaksi jääneen lapsensa, hänen nimensä oli Anabel. Kuten sinäkin. Asiat eivät menneet niinkuin piti ja Anabel kuoli muutaman viikon ikäisenä. Minä suojelin Candelaa, kun korvasin Anabelin sinulla. Sinä olet minun tyttäreni ja Candelan ansiosta olet se, kuka olet. Candela on sinun äitisi, vaikka synnyttäjäsi onkin eri", isän puheenvuoro oli pitkä ja joka sana oli kidutusta. Oli, kuin puukko kääntyisi joka sanan kohdalla ennestään arpeutuneessa haavassa. Anabel kuitenkin osasi vain istua ryhdikkäänä tuolissaan ja tuijottaa isäänsä.
"Josue ja kaikki muutkin saavat tietää tästä, ajan mittaan. Jo nyt, kiitos Ellenin, sana leviää ja on pian lehdissä", Christian -isä sanoi ja vilkaisi paljonpuhuvasti siivoojaan.
"Mutta- isä? Miksi?" kurkkua kuivasi ja kädet tärisivät. Anabel haukkoi henkeään, kun ajatteli asiaa. Hänkö muka äpärälapsi. Mutta - mutta hänellähä oli Candelan hiukset ja kädet. Hän ei voinut olla kukaan muu, kuin Candela-äidin tytär.
"Candela ei ollut koskaan hedelmällinen, vaikka hän olikin hyvä ihminen. Olin nurkaan ahdettu. Ja sitten synnyit sinä, ja vain viikkoja sen jälkeen Candelan esikoinen. Vaikka minulla ei ole poikia, sinä täytät kaikki odotukset. Olet kaunis ja lahjakas. Ja Josue on minulle kuin oma poika, joka jatkaa sukuani ja teidän lapsistanne tulee kauniita ja rikkaita. Totu ajatukseen ja päätä mitä aiot tehdä", isä taputti Anabelin olkaa nopeasti ja loi hillityn hymyn. Anabel nousi ylös ja niiasi nopeasti isälleen. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja lähti nopein ja pienin askelin poispäin. Hänen oli selvitettävä päätään ja päätettävä, mitä tehdä.
2. Arrats
Arrats kiihdytti askeliaan. Sydän pamppaili rinnassa ja Arrats halusi tietää. Leveä käytävä oli täynnä tungeksivia aatelisia, joka vahvisti Arratsin epäilyjä. Ihmisiä tuli häntä vastaan kertomaan läheisilleen ja muutama tarttuikin poikaa kädestä, mutta hän irtautui. Kaikkien muiden otteesta, paitsi Leonardon. Leo oli Arratsin luotetuin ja vanhin ystävä. Nykyään hän oli myös Arratsin henkivartija, mutta myös linnan vartioston jäsen. Leo tiesi.
"Irene. Onko se totta?" Arrats kysyi. Leo ymmärsi, mitä Arrats tarkoitti. Hänen äänensä tärisi ja käsiä hikoilutti. Vasta päivää aiemmin kruununprinsessa Irene oli viettänyt hänen kanssaan aikaa hovin puutarhassa. Arrats muisti vielä, miltä Irenen hiukset tuntuivat, kun tyttö nojasi häneen ja kuinka hän puhui niin kauniisti ja vapautuneesti Arratsille. Mutta vaikka kaikki vihjailutkin nuoren parin olevan rakastumisesta, Arrats ei ollut aina varma tunteistaan. Irene oli kiltti ja mukava ja ennenkaikkea turvallinen. Arrats oli hyvissä väleissä Irenen vanhempien, Norjan kuningasparin kanssa ja oli totisesti yksi seuraavista kuningasehdokkaista. Mutta oliko tuttu ja turvallinen paras vaihtoehto? Ehkä maailmassa oli Arratsin sydämen aito toinen puolikas?
"Kuningas ja kuningatar ovat aivan murtuneita tyttärensä poismenosta", Leo vastasi asiallisesti ja jäykästi. Leo ei ollut koskaan tuntenut Ireneä henkilökohtaisesti, mutta suru ulottui kaikkiin. Arrats oli osannut odottaa Leon vastausta, mutta kalpeni silti totuuden edessä. Arrats oli tuntenut Irenen henkilökohtaisesti.
"Luoja Ireneä siunatkoon", Arrats vastasi muodollisesti. Leon käsi viipyi Arratsin olalla, ennenkuin hänen velvollisuutensa kutsuivat muuallla. Arrats ei kestänyt enempää ihmisvirtaa ja liittyi sen mukaan ajautuen takaisin omaan huoneistoonsa. Suru viilsi tukehduttavasti ja sydäntä raastavat tunteet kadottivat järjen. Raivosta ja tuskasta huutaen Norjan kuningattaren siskonpoika paiskasi pienen lasisen rasian ikkunan raamia päin. Rasiassa oli muutamia kauniita kiviä, jotka naarmuttivat puista pintaa. Kivet olivat Irenen valitsemia linnan rannalta. Samassa ryminän kuullessaan muutamia vartijoita - Arrats ei tiennyt heidän nimiään, ryntäsi huoneeseen.
"Herra, oletko kunnossa? Kuulimme huutosi", etunenässä oleva mies kyseli.
"Kaikki on hyvin", Arrats suoristi selkänsä ja katsoi tuomitsevan rauhallisesti huolestuneisiin miehiin. Pieni joukko kumarsi syvään ja poistui huoneesta. Samalla hetkellä kuningattaren sisarenpoika murtui kyyneliin. Kyyneleet vavisuttivat Arratsia ja tämä painoi päätään käsiään vasten istuen surkeana sänkynsä reunalla. Irene oli poissa ja hän oli ollut Arratsille lähinnä rakkautta, jota jokainen elämäänsä etsi. Mitä enää oli jäljellä?
3. Anabel
Anabel luki kiduttavan hitaasti kädet täristen paperilappuaan. Isän käskystä paperilappu oli kiikutettu hänelle lehdestä leikattuna. Ei lehdessä oleva kuva ollut ruma, ei yhtään. Se oli Anabelin ja Josuen uusin kihlauskuva. Muotokuva oli edustava, mutta otsikko sen alla teki kuvasta niin kovin irvokkaan. ’Tuleva Alban herttuatar ei sukua Logroñon herttuaperheelle?’ Teksti oli lyhyt ja yrtimekäs, mutta pohti erittäin laajasti ja kuvottavasti Anabelin biologisia vanhempia. Mutta hänhän oli isänsä tytär, totisesti! Anabel säpsähti, kun hänen huoneensa ovi kävi. Josue de Ganador, Alban herttua ja sukuhaaransa ainoa mies. Anabelin kihlattu. Josue harppasi nopeasti kihlattunsa luokse ja otti Anabelia käsistä. Josue painoi pehmeän poskisuudelman Anabelin molemmille poskille. Kiltti sanaton ele nostatti kyyneleet Anabelin silmiin.
"Josue... herrani", Anabel niiasi kiireesti ennen isompia etikettivirheitä. ”Olet liian hyvä minulle. Miten edes pystyt enää sietämään seuraani? Kaikki se häpeä".
"Anabel rakkaani. Älä koskaan sano minun olevan liian hyvä sinulle. Olen vain rikas poika ja tahdon näyttää sinulle, etten ole vain ontto kuori. Se on tärkeintä. Nain rakastamani naisen, en hänen sukuaan tai rahojaan", Josue tavoitteli Anabelin katsetta, mutta Anabel painoi päänsä alas.
"Alban herttualla on valinnanvaraa", Josue nauroi.
"Et voisi valita huonommin. Köyhä kohukaunotar ja äpärä", Anabel hymähti sarkastisesti. Josuen katse oli kuitenkin hellä ja kiltti että Anabel uskoi kaiken järjestyvän. Tavalla tai toisella. Molemmat kuitenkin hätkähtivät, kun nuori palvelijatyttö saapui Anabelin huoneeseen ja niiasi syvään.
"Logroñon herttua", palvelustyttö ilmoitti. Isä nyökkäsi Anabelille ja Josuelle.
"Puhuisin mielelläni tyttäreni kanssa kahdestaan", Christian de Adorable nyökkäsi jäykästi Josuelle. Anabelia käsiin jäi kylmäävän tunne, kun Josue häipyi huoneesta.
"Saitko lehtileikkeeni?" isä kysyi kuin rupatellen ja käveli katselemaan ikkunasta ulos. Anabel katsoi apeana isänsä selkää.
"Sain, isä", Anabel kuiskasi. Christian kääntyi vakava ilme kasvoillaan.
"Espanjan tilanne on epävakaa ja me olemme todella varmassa asemassa. Olemme pieni suku, mutta hyvissä väleissä monen kanssa. Saamme takuuvarmasti turvapaikan Norjasta ja monesta muustakin maasta suhteillamme. Sen takia Josue de Ganador on kihlattusi. Hän turvaa tulevaisuutensa ja sinä perheesi varallisuuden", Anabelin isä aloitti hiljaa tasaisen puheen. Hän viittasi Anabelia istumaan sänkynsä reunalle.
"Josuella on kuitenkin täysi oikeus purkaa kihlaus. Hänellä vaihtoehtoja riittää. Ja sinä olet äpärä, huolimatta kasvatuksestasi tai siitä, miksi minä sinut olen tunnustanut. Ihmisten mielipide on tärkein. Sen takia en riskeeraa Josuen varaan mitään", Christianin sanat kääntyivät vaaralliselle alueella ja Anabelia pelotti. Asian ydin oli tulossa. Anabel huomasi käsiensä tärisevän ja hän kohdistuukin katseensa hameensa laskoksiin.
"Arvonimeni, omaisuuteni ja kunniani menee veljeni vaimon, Norjan kuningattaren siskonpojalle. Ja sinä matkustat Norjaan tapaamaan Arrats Wangsonin, minun perijäni", Christian pamautti sellaisen yllätyksen Anabelille. Anabelin silmät jähmettyivät tuijottamaan käsiinsä. Niskaan nousi kylmä hiki ja sydän pamppaili kovempaa. Norjan kuningattaren... siskonpojalle. Anabelin sedän vaimon siskonpoika. Eiväthän he kunnolla edes olleet sukua! Kipakat sanat kuitenkin jäivät ja Anabel naksautti niskansa kumarruksen tapaiseen.
"Kuten haluat, isä. Minä siis matkustan Norjan hoviin", Anabel huokaisi hillitysti, mutta viestitti silti epämukavuutensa.
"Lähdet neljän päivän päästä, kun laiva on lastattu", Christian sanoi vielä jämäkästi.
"Entä paluu? Palaanko minä Norjasta enää?" Anabel rohkeni kohdata kunnolla isänsä katseen. Tämän kysymyksen Christian de Adorable kuitenkin vältti.
"Älä ystävysty merimiesten kanssa. He pettävät sinut aina", isä totesi ja harppoi ulos huoneesta.
4. Arrats
Arrats huokaisi syvään ja kumarsi hipaisemaan kuningatar Sorjan kämmenselkää huulillaan. Muodollinen tervehdys kuningattarelle kuninkaalle kumartamisen jälkeen. Arrats näki pyöreät renkaat tätinsä Sorjan silmien ympärillä ja ihon syvät juonteet kuningas Chucksin kasvoilla. Tyttären kuolema oli vaatinut veronsa.
"Jumalan siunausta", Arrats nyökkäsi kunnioittavasti. Kuningaspari nyökkäsi hänelle ja jatkoi matkaansa: kyseessä oli vain satunnainen kohtaaminen. Arratsilla oli tapaaminen henkivartijansa ja ystävänsä Leonardon kanssa. Pian linnan sisäpihalla kaksi miestä kävelikin.
"Olen selvittänyt asioita. Ja hovin vakoojat ovat yksimielisesti päätyneet yhteiseen teoriaan. Ensin myrkytettiin Irenen uskollisin ja lähin hovineito, naimaton ja jo hieman vanhempi Marissa. Sen jälkeen prinsessa oli yksin ja syötyään huumaavaa ruokaa myös sekava. Joten ei ollut edes vaikeaa tukehduttaa kruununprinsessaa", Leo selitti hiljaa. Sanomattomat sanat kaikuivat Arratsin päässä. Hovineito haluttiin pois, jotta prinsessa jäisi yksin, mutta Marissa oli liian uskollinen, liian hyvä jotta voisi jättää neitinsä yksin ja hänet otettiin pois lopullisesti. Irenekin kuoli yksin, epätoivoissaan tajuamatta itse, sillä hänet oli huumattu ja huumaava aine oli ollut hänen ruuassaan.
"Marissa oli uskollinen palvelija, sillä hän oli naimaton ja perheetön. Hän oli uskomattoman kaunis ja Irenelle läheisempi kuin oma äiti. Marissa kasvatti Irenen ja oli hänen ylin imettäjänsä. Marissalle oli luvattu myös paikka Irenen lasten ylimpänä imettäjänä", Leo luki muistiinpanojaan. Arrats nyökkäili. Hän oli tavannut Marissan useita kertoja, muttei tiennyt naisesta mitään. Irenen kuoleman jälkeen Marissa oli ollut epäiltyjen listalla, mutta sitten selvisi, että hän oli kuollut jo aikaisemmin eikä kuollut voinut enää tappaa ketään. Mutta oli totta, että Marissa oli kaunis. Hän oli todella kaunis. Vaikka Marissa oli kuningattaren ikäluokkaa, mutta hän oli silti pirteä, viisas ja pysyi Irenen tahdissa.
"Entä kuka näki Irenen viimeisen kerran? Jos Marissaa ei lasketa", Arrats kysyi vielä ja tiiraili Leoa kulmiensa alta.
"Varmasti niin moni on sitä kysynyt, kuten sinäkin. Joten otin selvää. Virallisesti kuningas vieraili tyttärensä huoneessa. Mutta ihan oikeasti viimeinen oli eräs tummaihoinen palvelijatyttö, joka pyykkäsi vaatteita. Hänen nähtiin poistuvan Irenen huoneesta viimeisenä ennen Marissan ja Irenen ruumiiden löytämistä", aina niin täsmällinen Leo selitti. Arrats nyökkäili. Hän halusi puhua tämän pyykkääjän kanssa. Harmi vain, Arrats ei varmastikaan ollut ainoa. Kaikki rakastivat Ireneä ja kaikki haluavat tietää, miten tai miksi? Miten hän kuoli? Miksi hänet tapettiin?
"Olet valitettavasti myöhässä. Pyykkääjätyttö tappoi itsensä tänä aamuna liian huomion takia. Hän ei osaa kieltä eikä ollut tottunut niin paljoon huomioon", joku lähestyi kaksikkoa. Tämä joku oli heidän tuttavansa, Ivan Petterson, joka lähestyi. Hän on kruunun alemman virkamiehen poika, eikä todellakaan Arratsin tai Leon ystävä.
"Levätköön pyykkääjätyttö rauhassa", Ivan soi pienen kunnioituksen hetken. Arrats rypisti otsaansa. Mikään ei vahvista syyllisyyttä paremmin. Mutta siinä tapauksessa, että hän olisikin, ei hän toiminut varmastikaan yksin. Tyttöparka oli ollut jonkun Irenen ja sitä kautta koko Norjan vihollisen välikäsi ja apuri. Arrats tiesi, että hän jos joku oli oikeutettu selvittämään kruununprinsessa Irenen murha. Huolimatta Arratsin omista tunteista, Irene oli rakastanut häntä. Velvollisuudentunteesta Arrats kääntyi - vastahakoisesti, tuttavansa Ivanin puoleen.
"Mitä tiedät tästä pyykkääjätytöstä?", Arrats kysyi huokaisten. Leo seuraili hieman sivummalta, mutta oli silti utelias. Ivan oli jonkin hovin virkamiehen poika eivätkä Norjan hovin virkamiehet ja neuvonantajat tulleet toimeen niin hyvin, joten miksi heidän poikansakaan tulisivat?
"Vain sen, että hän oli ujo ja säikky ja näkymätön, kuten palvelijan kuuluukin. Tiedän, mitä ajattelet: hän toimi jonkun käskystä eikä välttämättä omasta tahdostaan. Palvelijoita kun on helppo suostutella", Ivan selitti näennäisen tyytyväisenä Arratsin huomiosta ja virnisti lopuksi paljastaen juomien kellastaneet hampaansa.
5. Anabel
Rakkain Josue,
Matkani laivalla Espanjasta Norjan valtakuntaan oli merimiesten karkealla kielellä hirmuinen. Luovutin satumaisen kihlajaislahjakaulakoruni ja muita timantteja ja perhekalleuksia välttääkseni palvelijoiden epäystävällisen kohtelun. Voitko uskoa, isäni välitti minusta sen verran, että laittoi matkustamaan vain muutaman vanhan sotilaan ja palvelijattaren kanssa. Pakottaen riisuutumaan kalleuksista, kun menen edustamaan isääni vieraaseen maahan vieraiden ihmisten keskelle. Merimiehet lupasivat isälleni Jumalan silmien edessä kohdella minua kunnioittavasti, mutta en luota karkean miehen sanaan toista kertaa.
Kihlattuani kaipaillen,
Anabel
Anabel painoi sukusinettinsä kuumalle vahalle sinetöiden rakkaimpansa kirjeen ja ojensi sen sitten lähetille. Nopealla ja harjaantuneella liikkeellä hän myös ojensi hoikan ja vaalean kätensä lähetin suudeltavaksi. Kolme kultakolikkoa vaihtoi omistajaa vaivihkaa; kirje menisi perille, kuten monet kerrat aikaisemminkin. Anabel oli majoitettu Norjan hovin kuninkaallisiin huoneisiin vierailunsa ajaksi. Pian odottaisi yksityisiaudienssinsa isänsä perijän ja Norjan kuningattaren hovin kanssa. Anabel suki hiuksiaan hermostuneesti ja kiersi huoneessaan kuin häkkiin vangittu eläin. Hänen oli itse neuvottelujen lisäksi määrä tavata itse isänsä perijä, josta oli saanut vain vähän tietoja ja vain tärkeimmät. Isän perijä oli nimeltään Arrats Wangson, Norjan neuvoston poika ja kuningattaren siskonpoika, josta saatettiin myös kaavailla Norjan seuraavaa kuningasta ja saatetaan edelleen. Anabel oli saanut saapumispäivänään tiedon Norjan kruununprinsessan kuolemasta. Sekä käskyn olla puhumatta aiheesta edesmenneen prinsessan perheelle.
"Sir Arrats Wangson", kuului Anabelin ovelta ilmoitus, keskeyttäen hänen ajattelunsa ja asioiden kertailunsa. Tästä se lähtee. Huonoksi onneksi Anabelin aloitus oli kuitenkin rehellisen hutaistu.
"Sir Wangson on ollut kiireinen näemmä, ritarikin", Anabelin huulilta pääsi livautus, kun nuori mies astui huoneeseen. Onneksi Anabel oli kuitenkin saanut suustaan edes jotakin, sillä näky oli henkeäsalpaava. Kullanväriset laineikkaat ja leikkisät hiukset kehystivät kauniisti hunajanmakeita ystävällisiä kasvoja. Eikä miehen vartalokaan epämiellyttävä ollut. Pitkänhuiskea mies, jopa poika yllätti Anabelin charmillaan, mutta myös nuoruudellaan. Hänen korkeat poskipäänsä kohosivat miehen hymyillessä imagoonsa sopivasti leikkisästi.
"Lady Anabel de Adorable, kunnia tavata noin lipeäkielinen ja rohkea nainen. Olette totisesti maineenne veroinen kaunotar", Arrats puhui kepeällä ja lystikkäällä äänellään, mutta josta kuului myös syvä suru kruununprinsessa Irenen poismenosta. Huhujen mukaan Arrats ja Irene olivat olleet rakastavaisia. Anabel kohotti helmaansa paljastaen timantein koristellut kenkänsä ja niiasi syvän hoviniiauksen.
"Antakaa minun saattaa teidät audienssiinne. Sir Leonardo tulee perässämme", nuori komistus tarjosi kättään, johon Anabel tarttui enemmän kuin mielellään ja kaksikko lähti kävelemään käytävää pitkin, sotilaalta näyttävä kolmas mies takanaan.
"Norjan hovi on kovin erilainen siitä, mihin olen tottunut. Mutta mitä minä olen sanomaan, kasvoin maaseutukartanossa", Anabel aloitti haparoivan keskustelun. Hyväksi onneksi toinen näytti hallitsevan keskustelutaidot hämmentävässä tilanteessa.
"Olen saanut nähtäväkseni isäsi kiinteistöt ympäri Eurooppaa. Olette isänne omaisuuden perusteella matkustelleet hyvin paljon. Minulla on muutamia ideoita, joista toivon voivamme keskustella. Mutta pystyn samaistumaan, minäkin kasvoin kaukana hovin vilinästä. Olemme kai samaa mieltä maaseudun rauhasta", Arrats puhui edelleen miellyttävällä äänellään.
"Helpottavaa saada kuulla, miten ymmärrätte minua. Olen ymmärtänyt, että teillä ei ole vielä omia maita tai arvonimeä. Epätavallista kaltaisellenne mahtimiehelle", Anabel totesi.
"Ja teillä vai minunkin edestäni? Suokaa anteeksi tungetteluni, mutta lady Anabel ei ole vielä herttuatar eikä edes herttuatarpuoliso", Arrats napautti takaisin, vaikkakin edelleen hymyillen. Kiusaantunut hymy syveni myös Anabelin kasvoilla. Mikä teki hänet näin varomattomaksi ja miksi toinen tuntui puhuvan paljon sujuvammin?
"Olemme perillä. Ja saanen varoittaa ladyä, tätimme ja hänen hovinsa ei ole yhtä ymmärtäväinen sukkelan kielenne kanssa", Arrats kumartui kuiskaamaan sanat Anabelille. Äkkinäinen läheisyys kuitenkin pelästytti häntä ja sai kaksikon irtaantumaan nopeasti, kun raskaat puuovet avattiin. Norjan kuningattaren sanotaan olevan miestäänkin vaikuttavampi eikä se väite ole harhaanjohtava. Anabelin setä on lempeä ja oikeudenmukainen, mutta hänen vaimonsa, Norjan kuningatar Sorja on silkkaa voimaa. Raskasluinen ja tummaverinen nainen ei ole miestään, tai Anabelin isää vanhempi, mutta tiedon ja mahdin syvyys hänen silmissään on huimaava.
"Teidän korkeutenne, kuningatar Sorja", Anabel niiaa jälleen syvimmän hoviniiauksen. Toinen taivuttaa päätään totisena, mutta kohteliaasti.
"Lady Anabel de Adorable", espanjankielinen nimi ei sovi luita ja ytimiä norjalaisen naisen suuhun. Anabel kuitenkin hymyilee. Kuningatar on dominoiva ilmestys, mutta hänen hovinsa ei eroa juurikaan Espanjan hovista. Kuningattaren ystäviä, ladyjä, hovineitoja, palvelijoita, pyrkyreitä. Huoneessa on vähemmän heitä, kuin Espanjan hovissa, mutta samaa silti.
6. Arrats
Kolme tuntia siinä meni, kun päästiin vasta alkuun näköjään loputtomilta näyttävien neuvottelujen kanssa. Saisiko ihastuttavan Anabelin isä vaikuttaa tuleviin avioliittoihin? (Kyllä) Mikä on Jang Wangsonin, Arratsin isän rooli Arratsin perinnönannossa? (Arrats perii molemmat tasavertaisesti) Kysymyksiä ja käsiteltäviä asioita oli loputtomia ja kuningatar oli taitava ja perusteellinen neuvottelija, kuten aina. Se pistikin Arratsin kerrankin miettimään, miten lempeän ja taipuvan kuninkaan ja päättäväisen kuningattaren yhteiselo sujui miesten hallitsemassa maailmassa. Lopulta kuningatar kuitenkin nousi ja vei mukanaan hovinsa. Huoneeseen jäi muutamia näkymättömiä palvelijoita ja muutama hovimies sekä Anabelin ja Arratsin mukana kulkenut Leo. Leo oli luvannut tukea Arratsia läsnäolollaan ja parhaan ystävän tuki totisesti helpotti. Tilaisuus tuntui kuin oman isän kieltämiseltä ja hänen perinnöstään luopumisesta. Arrats kiitti tavalliseen tapaansa palvelijoita heidän tekemisistään hänen hyväkseen. Ja Anabel hymyili hänelle joka kerta, kun hän kiitti palvelijaa pikkupurtavasta tai juomasta. Oliko hänen vaistonsa ollut oikeassa? Oliko tässä uuden mahdollisen ystävyyden alku?
"Meidän pitäisi mennä. Saatanko neidin huoneisiinne?" Arrats nousi ylös ehkä liiankin nopeasti tarjoten toistamiseen kättään ja toivoen Anabelin miellyttävää seuraa.
"Voisitteko hieman esitellä linnan tätä siipeä? Olen kovin eksyksissä täällä", Anabel kysyi nousten myös ylös hymyillen ujosti. Leo liikahti epämukavasti ja Arrats mulkaisi häntä varoittavasti. Huomatessaan Arratsin mulkaisun sekä Anabelin lähinnä uteliaan vilkaisun, Leo kumarsi virnuillen, mutta suolti suustaan silti asiallisia sanoja.
"Armollinen neiti. Saanko esitellä itseni, sir Leonardo, Akershusin herttua", hän kumarsi. Nyt oli Arratsin vuoro vastata Anabelille, ja kiireesti ennen Leoa.
"Esittelen sitä mielelläni. Neiti on kuitenkin harmikseni erehtynyt, olette nähneet melkein koko linnan. Ettehän odota Norjan hovilta majesteetillista Espanjan hovia?" Arrats kysyi pilke edelleen silmäkulmassaan ehkä hieman leikitellen mutta samalla yrittäen saaden toisen huomion. Samassa hän myös tajusi puhuneensa taas ennenkuin ajatteli, haastoiko hän juuri sukkelakielisen ja tulisen espanjalaisen? Ehkä.
"Suokaa anteeksi. Mutta nyt odotan kuitenkin innolla kävelyämme läpi koko tämän suloisen pikkulinnan", Anabel vastasi hymyillen leveästi. Arrats viittasi kädellään ja eräs palvelijatyttö kiirehti avaamaan oven.
"Kiitos, Olga-kulta", Arrats hymyili lämpimästi. Tuttavallinen sävy oli intiimi ja outo Arratsin suusta, mutta palvelija kätki hämmästyksensä. Eikä Arrats edes tiennyt oikeasti hänen nimeään. Hetken hiljaisuudessa Arrats melkein jo kuuli seuralaisensa aivojen raksuttavan.
"Olga-kultako? Saanen kysyä mistä armollinen herra noin hyvin tuntee palvelijan?" Anabel kysyi ja kääntyi katsomaan suoraan Arratsia. Ruskeat silmät kohtasivat harmaat.
"Huomasitte. Se oli yritys ja testi saada teidät mustasukkaiseksi, lady Anabel", Arrats totesi kuin jokapäiväisen asian ja katsoi vilpittömin silmin Anabeliin. Puna nousi hehkuen espanjalaistytön ruskettuneille kasvoille.
"Kuinka te kehtaatte, sir Arrats. Minun isäni tulee nimittämään teitä pojakseen ja minä veljekseni", Anabel torui. Mutta äänensävyään ei voinut sanoa loukkaantuneeksi. Tai edes pöyristyneeksi. Tyttö oli otettu. Arrats halusi elää hetkessä ja vain nauttia toisen seurasta. Huolimatta jossakin syvällä mielen perukoilla olevasta vanhasta rakkaudesta, turvallisesta ja hyväksytystä rakkaudesta.
"Olette rohkea ja sisukas. Soturinsieluisia naisia Norjassa kaivataan", Arrats hymyili edelleen. He pysähtyivät pitkulaisen ikkunan eteen. Niitä oli linnassa satoja. Aurinko oli laskenut ja loi ruskanvärisen valon ikkunaan, kun Arrats kumartui kohti toisen kauniita kasvoja.
Pehmeä suudelma poltti kuin viimeistä päivää. Viimeksi Arrats suuteli nyt jo kuollutta ihmistä joka tuo hänelle mieleen kuoleman, mutta nyt on elämän aika. Elämänliekki polttaa kipeästi kaivaten. Elämä, joka Arratsilta puuttui, jota ilman hän oli entiseen tapaansa tyhjä kuori, muovattu poika ilman tarkoitusta ja tavoitetta. Hän oli ajatellut, ettei koskaan löytäisi toista naista, joka rakastaisi moista kirjaviisasta poikaa, kun Irene kuoli. Espanjalaistyttö ei koskaan rakastaisi häntä, mutta hän vastasi suloisen varovasti, kuin tutkien toisen suudelmaan. Hän oli hillitty ja seesteinen. Neiti Anabel on kuitenkin, kaikesta huolimatta kihloissa ja menossa kuukausien päästä naimisiin ja tulee näin Espanjan rikkaimmaksi naiseksi. Se on lady Anabeliä odottava kohtalo ja Arratsilla on omansa. Järkiavioliitto norjalaisen aatelistyttären kanssa ja mahdollisesti isän paikka neuvostossa. Ilmeisesti myös toinen ajattelee samoin, erilaisista kohtaloista, erkaantuvista sellaisista.
"Saatatteko minut huoneeseeni. Ja jätätte minut. Tahdon ajatella ja varmistaa, että kirjeeni kihlatulleni on lähtenyt", Anabel ei peräänny vaan pysyy edelleen lähellä. Hänen huulensa liikkuivat aivan korvan vieressä ja hänen kuiskauksensa on henkäystäkin hiljaisempi ja pehmeä. Ja sitäkin kipeämpi. Hän on täydellisessä naimaiässä oleva neito ja saamassa miljoonaomaisuutensa espanjalaisena herttuattarena. Ja Arrats on nuori, lähes poika vielä, kaksi vuotta toista nuorempi. Jo ritarin arvon saavuttanut, tittelöinnistä kieltäytynyt.
7. Anabel
Anabel pyyhkäisi hämmentyneenä huuliaan. Punainen pigmentti ei ollut liikahtanut mihinkään, Norjassa oli totuttu pysyvämpiin meikkeihin. Ja se sopikin hyvin Anabelille. Hän edelleen muisti toisen lämpimät huulet ja kuinka hän oli hellästi hymyillyt Anabelin huulia vasten. Oliko hän edelleen unessa? Oliko tämä totta? Aivan viimeisenä hänen mielensä sopukoilla vilahti myös hänen kihlattunsa Josue de Ganador. He olivat kihloissa mutta Anabel oli suudellut mantereen toisella puolella toista miestä. Jos sukupuolet olisivat toisin päin, hän olisi mahtimies. Mutta oliko Anabel, äpärän mainetta kantava nainen tulossa rakastajaksi päätä pahkaa? Ei, hän on niin kunniallinen nainen kuin vain voi ja säilyttäisi kasvonsa siihen asti, kunnes tulisi papin siunaamaksi ja Josue de Ganadorin vaimoksi. Mutta silti, kaikesta huolimatta jo seuraavana päivänä ilmestyi Arrats hänen ovelleen.
"Tahtooko lady lähteä kävelylle?" johon Anabel vastasi myöntävästi.
Hän vastasi myös seuraavana päivänä.
Ja seuraavat kaksi päivää peräkkäin myös myönteisesti. Neljäntenä päivänä Anabel osasi jo odottaa toista.
"Lähdemmekö?" Anabel kysyi hiljaa, kun Arrats tapansa mukaan saapui.
"Ei, tällä kertaa jäämme tänne. Minä haluan tietää kaiken arvoisasta ladystä. Antakaa minun esittää kysymyksiä ja ilahduttakaa minua seurallanne", Arrats viittasi pehmeälle oleskelutuolille. Anabel antoi kamarineidon viikata helmansa siististi tuolille ja istuutui sitten Arratsin istuessa hänen viereensä. Tai pitäisikö kutsua Arn, kuten hän oli pyytänyt ja kuten perhe häntä kutsui. Arn, kotka. Sellainen hän halusi olla särähtävän ja vaikean oman nimensä sijaan. Hän halusi olla tavallinen, sillä Norjassa oli moniasatoja tavallisia Arneja.
"Sain Espanjan edustajaltamme kirjeen. Kirjeen kohukaunottaresta, vaikutusvaltaisesta aatelisen tyttärestä. Teistä", Arrats aloitti. Väri pakeni Anabelin kasvoilta. Hän oli jäänyt kiinni. Heidän yhdessä viettämiensä päivien aikana hän oli salannut sisältä syövän ja raastavan asian. Asian, josta häntä syytettiin, syntymästä. Mutta elettyään liki 17 vuotta harhauskossa, asia unohtui joskus. "Antakaa minun selittää, niin selitän", Anabel aloitti vaisusti. Hän myös yritti samalla keksiä parasta tapaa esittää asiansa. Oliko hän vihainen, pahoillaan, hämmentynyt? Vai kaikkia samaan aikaan? Hän päätyi totuuteen.
"Sain selville vain viikkoja sitten. Isäni oli aina uskollinen vaimolleen, rakastajattaria ei ollut. Mutta hänen vaimonsa, minun äitini 17 vuotta, ei voinut saada lapsia. Hän oli hedelmällisestä suvusta ja lapsirakas nainen, mutta vuosien yrittäminen ei tuottanut tulosta", Anabel aloitti rauhallisesti, oudonkin tyynesti. Arrats nyökkäsi.
"En tahdo syyttää teitä, armollinen neiti, vain ymmärtää ja tukea. Tahdon teidän voivan luottaa minuun", Arrats otti Anabelia kädestä. Vain kevyesti ja ystävällisesti, ei painostavasti. Arrats osasi aina toimia oikein ja tehdä oikeat eleet.
"Lopulta, liki kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen, ilman keskenmenoja Logroñon herttuatar synnytti tyttövauvan, Anabel de Adorablen", Anabelista tuntui oudolta lausua oma nimi jonkun toisen ihmisen nimenä. Ääni väristen heikkona hän haukkasi happea ja jatkoi.
"Tyttövauva ei kuitenkaan ollut vahva, päinvastoin. Vauva ei isän mukaan selvinnyt ensimmäisestäkään viikostaan. Isälle tarjottiin ratkaisua, kuin kultatarjottimella. Hänen ainoa vahva lapsensa oli puuttuva palanen, sattumalta tyttölapsi ja ainut hairahdus avioliitossaan eli minä. Minä selvisin ja olin vahva. Olen hedelmällistä syntyperää ja vieläpä vahvasti isäni näköinen. Ja Candela, äitini, hän ei koskaan saanut tietää. Tietämättä että yhtenä päivänä kasvatti heikkoa tytärtään ja seuraavana minua", Anabel lopetti ja huokaisi paljastaen vihdoin isänsä hirmuteon. Arratsin ote kädestä tiukkeni, kun hän sulatteli juuri kuulemiaan asioita. Se oli melkoinen pommi jopa hänenlaiselleen hoviin kuuluvalle. Ikuisuudelta tuntuvan hiljaisuuden aikana Anabel ehti havaita toisen syventyneet uurteet nukkumattomien öiden jäljiltä. Hänkään ei saanut öisin unta miettien, mitä oikein tapahtuu. Miten hänen elämäänsä koskaan mahtuisi näin paljon rakkautta. Rakkautta se oli, mitä muutakaan?
"Melkoinen tarina. Ja minä kun luulin Norjan hovin olevan hullunmyllyä. Uskon teidän olonne kuitenkin keventyneen. Joskus vaikeat asiat pitää jakaa yhdessä. Jos ladyn mieli on keventynyt, saanko raskauttaa sitä omilla murheillani? Uskon teidän valppaan mielenne auttavan minua", Arrats ehdotti lopuksi. Hän tuntui hyväksyvän asian, eikä suinkaan hävennyt Anabeliä, mistä hän oli helpottunut. Ehkä Arrats puhui totta ja Norjan ja Espanjan hoveilla ja skandaaleilla oli enemmän yhteistä kuin Anabel oli olettanut. Hovi oli kai muutenkin ihan omaa luokkaansa aatelisperheen koukeroihin verrattuna. Anabel naurahti ja nyökkäsi Arratsille.
"Arn, kertokaa mitä haluatte ja voitte olla varma, että salaisuutenne jää tähän huoneeseen, kuten minunkin", Anabel lupasi.
"Kuten ehkä tiedätte, kun ette ole vaivanneet minua moisella, kruununprinsessa, serkkunne Irene kuoli vain hetkeä ennenkuin te saavuitte vieraaksemme. Se oli salamurha. Vaikka minä näytän ulospäin voivan hyvin, suren silti ystäväni poismenoa. Ja niin suree kuningatar ja setäsi kuningaskin. Minulla on omat yksikköni ympäri Norjaa ja sen hovia sekä muissakin maissa vakoojina. Saan salamurhaajan kiinni ja toimitan hänet oikeuden eteen tuomittuna maanpetoksesta", Arrats sanoi. Anabel ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, millä nimityksellä Arrats Ireneä nimitti. Hän oli ystävä. Oliko Anabel sitten vain tuttava, tai vähempääkin? Hän ei voinut vastustaa kiusausta louskaista ritaria vähän.
"Minä uskon, kuinka te surette. Minä menetin kasvattiäitini. Ja olisihan teistä varmasti tullut Norjan kuningas avioliiton kautta, kuten minun sedästäni", Anabel rupatteli. Hänkin kätki surunsa. Hän ei ollut ollut ihan hirveän läheinen 'äitinsä' kanssa, mutta silti tämän sairastuminen ja kuolema satuttivat Anabelia sydänjuuria myöten. Arrats kuitenkin irrotti otteensa Anabelin kädestä ja liikahti hieman jopa vaivaantuneesti, vaikkakin peitellen. Hänen avoin olemuksensa ja rentous alkoivat kaikota. Tilalle muotoutui jäykkä etäinen kuningattaren siskonpoika.
"Huhut ovat siis saavuttaneet teidätkin. Voin kuitenkin vakuuttaa, ettei minun ja kruununprinsessan välillä ollut muuta kuin pieni kiinnostuksen kipinä ja kokeilunhalua sekä syvä vuosien ystävyys", Arrats sanoi Anabelin harmiksi nousten ylös.
"Muistin juuri, että sovin ystäväni Leonardon kanssa metsästysreissusta. Seurueeni lähtee pian ilman minua, joten minun täytyy mennä. Nähkäämme myöhemmin", Arrats suuteli Anabeliä hellästi, mutta pikaisesti poskelle, ennenkuin harppoi pitkillä jaloilla ulos huoneesta. Sulkien oven pikaisesti. Käytävältä Anabelin huoneen ulkopuolelta kuului juoksuaskelia. Lopulta ollessaan varma yksinäisyydestään, Anabel kuitenkin otti helmojensa suojista isänsä kirjeen. Hänen oli ollut tarkoitus avata se Arratsin kanssa, mutta koska mies oli hänet nähtävästi hylännyt, pelottava asia oli tehtävä yksin. Hän oli haluton avaamaan kirjeen ja lukemaan isänsä sanoja, vielä kun tämä oli lähettänyt hänet epämiellyttävään laivamatkaan. Espanjan lukeminen täydellisen norjankielen käytön jälkeen vaati keskittymistä, mutta oma kieli, espanja oli tiukassa.
Anabel de Adorable
Tunnen olevani tilivelvollinen tyttärelleni. Minulla oli perijäkseni vaihtoehtoja, kuten vaimoni sisarusten lapset, espanjalaiset aateliset, mutta päädyin Norjaan sinun tähtesi. Ehkä ajattelin sinun ottavan asiasta itse selvää, mutta tarvitset ehkä pienen vihjeen. En itse ole halukas tai tarpeeksi perillä asioista kertomaan totuutta, mutta ansaitset tietää biologisen äitisi. Hän on norjalainen, upea nainen ja nuori ja elinvoimainen. Selvitä perheesi, sillä minä en sitä voi tehdä.
~ Christian de Adorable
Logroñon herttua
Kirje oli lyhyt mutta täynnä asiaa. Ensimmäistä kertaa Anabel tunsi pienen ehkä vain kiintymyksen pilkahduksen isänsä sanoissa. Välittikö hän tyttärestään vai oliko kyseessä jokin isän oma juoni. Sitä kirje pisti Anabelin miettimään.
8. Arrats
Arrats ei pitkälle pötkinyt keksitylle metsästysreissulleen, kun itse kuningatar seuralaisineen saarsi hänet. Niinpä tietenkin, kuningattarella on korvat ja silmät kaikkialla hovissa. "Olet vieraillut espanjalaisen ladyn huoneessa hälyttävän usein ja poistunut ilman häntä vasta illalla, Arn. Kertokaa toki tädillenne, missä mennään", kuningattaren rupattelu kuulosti enemmän uhkaukselta, kuten aina. Kuningatar Sorjalle ei sanottu ei.
"Teidän majesteettinne. Olen onnekkaassa asemassa ja tahdon osoittaa kunnioitusta sukulaiseni tyttärelle ja hänen kauttaan Espanjan vaikutusvaltaisimmalle perheelle. Ja jonka osa myös minulla on kunnia olla", Arrats kompastui sanoissaan useamman kerran ja yritti vain pitää sanoissaan kasassa sen, mitä oli jäljellä. Mutta kuningatar hoveineen oli tarkempi kuin metsästyskoira. Hänen lähimmät hovineitonsa kuiskuttelivat rouvalleen.
"Tunnette pettävänne minun tyttäreni muiston liehittelemällä toista naista näin pian. Luulisi, etteivät tunteesi Ireneä kohtaan olleet aitoja. Antakaa minun selventää, minun tyttäreni oli rakastunut teihin, Arn Wangson. Hän odotti teidän kosintaanne, joka ikinen päivä ja rukoili minua ja kuningasta nimeämään sinut kruununperijäksi hänen rinnalleen. Hän pyysi isäänsä hyväksymään avioliiton, kun sinä sitä häneltä kysyisit", Sorja puhui tiukasti, mutta jopa hänenlaisensa surusta nouseva mahtinainen rakasti tytärtään. Hän pehmeni silminnähden ja tuntui muistelevan hetken rakasta tytärtään ja silmäteräänsä.
"Voin vakuuttaa teidän majesteetillenne rakastaneeni tytärtänne. Hän oli aurinko pimeydessäni, timantti maailmassani. Olen kuitenkin prinsessan tapaan hyvin nuori ja toimeentuloni on epävarma. Halusin itse ansaita maita ja omaisuutta jotta minulla olisi jotakin tuotavaa hänelle. Tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa asuessani Pohjolan hoveista loisteliaimmassa ja tuntevani Euroopan kauneimman prinsessan. Tahdoin olla hänen arvoisensa", Arrats vakuutti.
"Perustelusi ovat tyydyttäviä. Isäsi opetti poikansa hyvin", kuningatar myönsi. Hän kääntyi katsomaan Arratsin tyhjksi luulemaan huoneeseen, jonka ovi aukesi.
"Hänen majesteettinsa kuningas Kristian", kuningas ei voinut tehdä näyttävämpää sisääntuloa. Hovimies oli kuuluttanut hänen nimensä ja tuoreet hyväntuoksuiset ruusunlehdet laskeutuivat samettiselle matolle, joka asetettiin kuninkaan eteen. Kuningas saapui seuralaisineen näyttävästi.
"Olet taitava puhuja ja olet vaikuuttanut tyttäreni lisäksi myös minut ja vaimoni. Tahdon osoittaa suopeuteni sinulle, Arrats Wangson, nimeämällä sinut lailliseksi perijäkseni ainoan lapseni kuollessa. En ole varsinkaan tyttäreni kuoleman jälkeen nuori tai nuorekas, mutta olen tyytyväinen mies tietäessäni, että ylhäinen Norjan kuningaskunta jää hyviin käsiin", kuningas sanoi virallisesti ja tarttui myös puhuessaan kuningatartaan kädestä. Tässä asiassa he olivat ilmeisen samaa mieltä. Arrats oli ehkä osannut odottaa tätä. Hän on kuninkaan kälyn poika.
"Isälläsi tai muilla sukulaisillasi, lukuunottamatta itse nimeämääsi perijää, ei ole mahdollisuutta kruunuun. Toivomme jättävämme Norjan hyviin käsiin", kuningatar täydensi miehensä sanoja. Arratsille tämä kävi hyvin. Kun ei ollut epäilystä perijästä, rauha säilyisi.
"Sananne ovat minulle rajatonta kunnioitusta herättäviä ja toivon olevani yhtä hyvä kuningas Norjalle, kuin te olette olleet, teidän majesteettinne", Arrats polvistui ja painoi päänsä kuningasparin eteen ja sai kuninkaan isällisen siunauksen.
"Allekirjoitamme muutamia papereita ja käymme läpi yksityiskohtia, mutta suostumuksesi on kirjattu ylös", kuningatar vakuutti. Arrats uskoi sen. Huhuja kiersi, kuinka kuningatar Sorjalla olisi piilotettu kirjuri joka kirjoitti ylös kaikki asiat mitä kuningattarelle koskaan sanottaisiin.
9. Anabel
Anabelin askeleet kaikuivat tyhjässä käytävässä. Hän ei ollut vielä ihan tottunut kuninkaanlinnan pimeyteen ja koleuteen ja paksu viitta olikin läsnä tytön harteilla. Hän oli sovituttanut itse tapaamisen hovin kuninkaallisen kirjanpitäjän kanssa sekä pääsystä yksityiseen kuninkaalliseen arkistoon. Anabelilla oli paljon rahaa myytyään hieman mukaanottamaansa omaisuuttaan ja norjalaisille palvelijoille riitti muutama kolikko hyvin. Isä oli lisäksi käytännössä hylännyt hänet jättäen myös Arratsin kokonaan vastuuseen Anabelin myötäjäisistä kihlatulleen. Anabel oli siis oman omaisuutensa haltija, vielä ennen tulevaisuudessa häämöttävää avioliittoaan.
"Armollinen lady Anabel. Tahdoitte tavata salassa ja yksityisesti. Kuninkaallisena vieraana toiveenne on huomioitu", vanhempi vaaleahipiäinen mies lähestyi varjoista hiljaa Anabeliä.
"Kiitos. Tahdon teidän toimittavan minulle kaikki vanhat kirjoitukset ja kirjeet koskien Norjan kuningaspuolison veljeä, Christian de Adorablea, minun isääni. Toimittakaa lähetys minulle iltaan mennessä", Anabel puhui hiljaa ja selkeitä norjan sanoja miehelle. Asia ei ollut ehdottoman salainen, Anabelhan vain haluaa lukea kirjeita, jotka on luovutettu yhteiseen arkistoon itse säilyttämisen sijaan. Silti hän ei ollut ehkä ensimmäisenä kailottamassa asiaa ulkopuolisille.
Anabel kuuli huoneensa ovelta miellyttävän koputuksen samaisen päivän iltana, kuten oli pyytänytkin. Etsintä oli ilmeisesti hedelmällinen, sillä pian Anabelille oli toimitettu paksu kasa erilaisia papereita ja vanhuudestaan hauraita kirjeitä, sinetöityjä sekä avattuja. Hän otti vain ensimmäisen sinetöidyksi hylätyn kirjeen, joka oli itseasiassa osoitettu hänen isälleen, mutta jota tämä ei ollut koskaan avannut. Leimaa ei ollut, vain tyhjä vahasinetti; lainattu sinetti. Kirje oli kirjoitettu kauniilla ja koristeellisella, tunnistettavalla, mutta Anabelille tuntemattomalla, käsialalla. Anabel silmäili muutamia kasansa päällä olevia kirjeitä; hän ei tunnistanut käsialaa, mutta muutama muu kirje oli kirjoitettu täsmälleen samalla koristeellisella käsialalla. Jännittyneenä Anabel mursi vanhuuttaan rapistuneen sinetin auki.
Teidän armonne herrani, olen syvästi kiitollinen hyvästä tahdostanne ja elinikäisestä palveluksestanne. Pidän salaisuutemme, kuten myös Irene.
Teidän armonne herrani, ehdottamasi sopii.
Herrani, niin syviä kuin tunteeni ovat, en voi ikävä kyllä jatkaa tätä enää. Minulla on teille tärkeää asiaa, tavatkaa minut.
Kolme kirjettä samalla hienostuneella käsialalla, tyhjällä vahasinetillä, ei lähettäjää. Vain Anabelin ensimmäiseksi avaama kirje oli kuitenkin täysin avaamaton, kaksi seuraavaa olivat jo avattuja. Kaikki salaperäisiä ja lyhyitä viestejä, joista on mahdoton päätellä mitään. Anabel oli varma, että kyseessä oli isän pitkin hampain myöntämä rakastaja, hairahdus uskolliselta aviomieheltä. Ainut laatuaan ja josta Anabel syntyi. Koristeellisen käsialan ja merkittömän vahasinetin takana oli Anabelin äiti. Yksi nimi kuitenkin mainittiin; Irene. Irene tiesi varmasti isän rakastajattaren ja heidän lapsensa.
10. Arrats
Arrats pakkaa hiljakseen erilaisia vaatteita matkatavaroihinsa. Hän oli saanut lahjoituksena vanhemmiltaan uusia vaatteita ja kenkiä. Lisäksi hänellä oli suuret määrät kirjoitustarvikkeita, papereita ja kyniä. Nyt vihdoin ja viimein hän hyväksyi virallisesti herttuan arvon saaden oman herttuakuntansa, Trondheimin. Nyt hän oli lähdössä ensimmäistä kertaa vierailulla mailleen ja samalla sen käskynhaltijan oppiin. Lisäksi hänen hoviinsa oli tulossa oppineita ympäri Eurooppaa, Norjan liittolaismaista opettamaan Norjan tulevaa kuningasta. Arrats ei ollut lapsena moisessa ylhäisessä opissa, joten koulutus oli ilmeisesti tarpeen, eikä häntä oltu edes kasvatettu kruununperijäksi, lähinnä kuningasta hännysteleväksi aateliseksi. Hän oli myös kutsunut ihastuttavan lady Anabelin vielä käymään huoneessaan. Huomioiden toisen kihlauksen espanjalaisen kanssa Arrats oli halukas kehittämään heidän suhteestaan enemmän ystävyyttä ja liittolaisuutta, vaikka uudet tunteet toista kohtaan hämärsivätkin päättelykykyä.
"Lady Anabel", hovimies kumarsi avatessaan oven tällä kertaa valkoiseen pukeutuneelle nuorelle naiselle. Aivan naiseuden kynnyksellä oleva neiti todella hallitsi pukeutumisen. Mutta toisaalta, Anabel on Espanjasta, Euroopan mahtavimmasta maasta, jonka hovi on värikäs ja muodin huipulla.
"Minun oli pakko nähdä sinut vielä ennen lähtöäni. En ole pystynyt juuri muuta ajattelemaan. Minun pitäisi olla selvittämässä prinsessa Irenen salamurhaa ja sen sijaan ajattelen vain kaunista espanjalaistyttöä", Arrats tarttui Anabeliä käsistä hellästi, kuin kukan terälehdistä. Eikä tyttö vetänyt käsiään pois.
"Minäkään en pysty juuri muuta ajattelemaan. Mutta ennen omia tunteitamme, meillä on velvollisuuksia ja valintoja tehtävänä", Anabel tavalliseen tapaansa pysyi ruodussa eikä tehnyt mitään sopimatonta. Hän oli kaikin puolin täydellinen ja ajatteli järkevästi, kun Arrats ei.
"Mene kanssani naimisiin. Minä tarjoan sinulle rakkauteni ja kuningaskuntani. Kruununi, jotta teen sinusta Pohjolan kauneimman kuningattaren. Minä pyydän, ennenkuin lähden koulutukseeni, pura kihlauksesi herttuan kanssa", Arrats kuiskasi hiljaa. Ja juuri äsken, kun läsnä ei ollut tämä upea lady, hän oli päättänyt luopua kokonaan romanttisista tunteistaan toista kohtaan. Ja jo seuraavana hetkenä hän, vielä pojan ikäinen kruununperijä pyysi puoliksi vierasta aatelista valitsemaan aviomiehensä. Kuten saattoi olettaa Anabelin reaktiosta, hän oli pelästynyt. Hän vetäisi kätensä pikaisesti pois ja Arrats aisti lämpimän ja tuttavallisen tunnelman haihtuneen juuri savuna ilmaan.
"Herrani, olen asemasi alapuolella, vain alempi aatelinen, en edes herttuatar taika perijätär vaan herttuan tytär. Älä, sinun kuuluu naida jonkin maan ylhäinen prinsessa tai edes norjalainen. Arn, sinun on ajateltava maatasi ja pyydettävä hyväksyntää Norjan neuvostolta ja nyt vielä kuninkaalta. Menen naimisiin Alban herttuan kanssa ja kesään mennessä tulen olemaan Alban herttuatar", Anabel tuntui vakuuttavan enemmän itseään kuin Arratsia. Hän puhui nopeasti ja hieman murtaen norjaa puoliksi hätääntyneellä äänellä. Hän puhui nopeasti, koska pelkäsi sanovansa sen, mitä Arratskin halusi kuulla ja Arrats oli varma tästä.
"Myöntäkää, ladyni että sinäkin haluat minut. Lupaan etten sekoita sinua politiikkaan mukaan, kuten Sorja. Olisitte minun kuningattareni, mutta minä Norjan kuningas. Jos tahdot mukaan valtapeliin, otan sinut mukaan ja saat hoitaa Norjaa kanssani", Arrats vielä yritti hymyillen. Hän tiesi syvällä sisimmässään, ettei sellaisia asioita voi luvata etukäteen. Hovin ja kansan mielipiteet vaikuttaisivat ja olisivat kaikki kaikessa. Hän ei kuitenkaan sillä hetkellä välittänyt toisten mielipiteistä tai edes kruunustaan. Anabel oli tärkein. Anabelin tahdonvoima oli kuitenkin Arratsin tahtoa voimakkaampi ja hän kääntyi poispäin.
"Jos asiat olisivat toisin, jos kihlattuni ja velvollisuuteni sukuani kohtaan vain lakkaisivat olemasta tai jos teidän ei pitäisi naida naista Norjalle itsenne sijaan, voisivat asiat olla hyvin eri tavalla. Mutta liian moni asia on ja tulee olemaan välissämme. Mukaanlukien entinen rakkaasi kruununprinsessa Irene. Olen kuullut, että tunteenne olivat kaukana pienestä kokeilunhalusta ja rakkauden liekit leimusivat vain viikkoja sitten. Sanot olevasi rakastunut minuun, vaikka toinen nainen odotti kosintaasi vasta äskettäin. Älä anna surun sokaista sinua tai sekoittaa kahta ihmistä keskenään. Minä ilmestyin elämääsi ja nautin seurastasi, mutta minä en ole prinsessa Irene eikä meidän välillämme ole muuta kuin orastavaa ystävyyttä. Kunnioitan ja ihailen sinua, mutta asemasi ja tulevaisuutesi ei ole minua varten. Hyvästi Arn, teistä tulee loistava kuningas", Anabel niiasi syvään katse edelleen tiukasti lattian rajassa ja poistui huoneesta nopeasti hameensa helmoja nostaen. Anabelin pitkä puhe soljui liiankin nopeasti eteenpäin ja naisen nopeasta puheesta puolet meni Arratsilta ohi, mutta tärkein tuli ilmi. Toinen uskoi hänen tunteidensa liittyvän prinsessa Ireneen, vaikka Arrats oli varma, ettei liittynyt. Hän ei tottapuhuen edes tiennyt, minkälainen suhde hänellä oli Ireneen, vaikka toinen oli selvästi häntä rakastanut. Irene oli pitänyt Arratsia tosirakkautenaan. Vaikka eikö sitä vasta vanhana tiennyt, kuka elämän tosirakkaus sitten loppujenlopuksi oli. Tulevalla kuninkaalla oli paljon opittavaa myös aviomiehenä olemisesta. Pitkään ei tuleva kuningas kuitenkaan saanut olla ajatustensa vanki, sillä jo seuraavassa hetkessä hänen oma isänsä tekii seuraa pojalleen. Ja vakavana ja kylmänä kuten aina. Huoneen tunnelma latistui entisestään.
"Isä", oli ainoa tervehdys, jonka Jang Wangson sai pojaltaan. Heidän suhteensa ei koskaan ollut rakkaudentäyteinen tai lämmin, mutta varsinkin nyt Arratsin etäännyttyä isästään, tuntui tämän läsnäolo epätavalliselta.
"Sinun pitäisi pitää oma tiedotustilaisuutesi. Ensimmäinen laatuaan ja kansan olisi hyvä nähdä tuleva kuninkaansa. Kuningatar auttaa sinua neuvoillaan", isä sanoi tuimasti pojalleen. Ehdotus oli enemmän määräys isältä pojalle, kuin minkään sortin ehdotus.
"Olen enemmän kuninkaan kannalla. Esittelen itseni kansalle vasta kun minut kruunataan kuninkaaksi ja kruunu lasketaan päähäni. Silloin puhun Norjalle kuninkaana. Sitä ennen olen vain nuori kruununtavoittelija joka odottaa edellisen kuninkaan kuolemaa", Arrats vastasi samalla mitalla isälleen. Hän oli saanut hyviä ja isällisiä neuvoja itse kuninkaalta.
"Mutta Sorjatar suosii pitkäjänteisempää työtä johon myös minä uskon syvästi. Kansa tuntee sinut velvollisuuksiaan kunnioittavana nuorukaisena ja Norjan suojelijana. Ei ensimmäisenä kuninkaana", kuninkaan neuvonantaja selitti pojalleen. Arrats tuntui kuitenkin kuulleen isänsä lauseesta vain yhden sanan. Sorjatar. Sillä tavoin hän puhui rakastajistaan. Niitä hänellä oli monia. Arrats oli siihen tottunut koko pienen ikänsä. Isä toi kotiin vieraita uusia palvelijoita ja äiti lähti tapaamisiin vaatteidentekijöiden tai pankin johtajien kanssa.
"Sorjatar. Kuningatar Sorja ja Jang Wangson, kuninkaan neuvonantaja ja neuvoston jäsen", Arrats lausui hitaasti. Suora paheksunta paistoi hänen kasvoiltaan. Kuningatar oli ottanut rakastajan, hänen isänsä.
"Olemme perheeni kanssa sulattaneet kaikki ne rakastajat, mitä sinulla on ollut. Olen ottanut Agnesin sisarekseni ja puhunut hänen puolestaan kuten veljen kuuluu. Ja nyt, nyt teet sitten Norjan kuningattaresta uuden naisesi", Arrats mulkoili miestä, jota ei koskaan ollut ihaillut, mutta nyt ei ainakaan. Mies, joka halvensi jälleen kerran naimisissa olevan naisen, mutta nyt myös kuningattarensa.
"Et saa kertoa kenellekään. Sorja kylvää tuhoa jokaiselle, joka astuu hänen tielleen. Jos tämä tulee ilmi toimestasi, sinun on pakko luopua perimyksestäsi, jos tahdot säilyttää pääsi", Wangsonin kelvoton mies lausui hätäisesti. Mutta myös Arrats tunsi tätinsä niin hyvin. Sorja oli armoton hallitsija, hankkien Norjan hoviin kaikkia rikkauksia ja erikoisuuksia. Hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä ympäri Euroopan hoveja ja jos hän osoittaisi halua vallata lisää maita Norjalle, hän onnistuisi. Sorja saa aina haluamansa. Kiihtymys kuitenkin suhisi Arratsin suonissa. Kaikin voimin hän säilytti kuitenkin rauhallisuutensa ja uskoi sen näkyvän myös ulospäin.
"Minun täytyy... miettiä. Lähden pian armollisen äitini kanssa herttuakuntaani. Jää sinä tänne lämmittämään kuningattaren vuodetta, jos tahdot", Arrats puuskahti lopulta. Puoliksi ehkä vain, jotta saisi isänsä poistumaan huoneestaan.
11. Anabel
Anabel kävelee yksin linnan käytävää pitkin kohti kirjastoa. Hän oli hieman tolaltaan Arratsin kanssa käymästään keskustelusta, mutta hän vakaasti uskoi olevansa oikeassa. Suru ja kaipaus Arratsin rakkaasta sekoitti hänen päänsä ja vaikka nuori poika kuinka väitti muuta, hän selvästi sekoitti kaksi naista, hänen elämästään poistuneen ja saapuneen. Irenen ja Anabelin. Nyt olisi hyvä aika rauhoittua ja tutustua vihdoin ja viimein norjalaiseen kirjallisuuteen. Hän oikeasti luki paljon Espanjassa, mutta Norjassa ei vielä hetkeäkään. Hänen matkansa kuninkaalliseen kirjastoon kuitenkin keskeytti uusi, vieras mies. Vaaleaverinen, laineikkaat hiukset, kirkkaat harmaat silmät, korkeat poskipäät, täyteläiset pyöreät huulet. Arrats on perinyt isänsä kasvonpiirteet, mutta ystävällinen hehku ja valoisa olemus eivät olleet tältä neuvoston mieheltä.
"Jang Wangson", Anabel niiasi kohteliaasti. Hän kuitenkin punastui pahanpäiväisesti muistaessaan suudelmansa. Suudelman noiden samankaltaisten pehmeiden huulien kanssa. Kuinka Arrats oli ollut lempeä ja huomaavainen. Jang Wangson poikansa isänä olisi raivoissaan, kuten olisi Anabelinkin isä.
"Lady Anabel, tuleva Alban herttuatar", mies lausui hitaasti. Hänen äänenpainostaan oli mahdoton päätellä hänen mielipidettään Anabelistä.
"Kuulin, että vaimonne lähtee poikanne kanssa. Minäkin olen kaukana kihlatustani", Anabel yritti avata keskustelua. Aihe ei jälleen kerran ollut harkittu, sillä toisessa maassa ollessaan oli Anabel ajautunut varsin kauas niin sanotusta kihlatustaan, Alban herttuasta.
"Sitten te ymmärrätte. Mutta, aivan unohdin, onhan minulla vielä tyttäreni Agnes. Teidän pitäisi tavata, pitäisitte Agnesista varmasti, lady Anabel. Ja ehkä yksi uusi tuttavuus lisää vähentäisi ikäväänne", Jang Wangsonilla oli poikansa miellyttävä ääni ja hyvät keskustelutaidot.
"Tyttärenne? Arn ei maininnut häntä kertoessaan perheestään", Anabel totesi.
"Tarkoitatte varmasti, että vaimoni Helga ei suositellut Arnia esittelemään teille tytärtä joka ei ole hänen tyttärensä. Mutta Agnes on kaunis ja oppinut nuori tyttö", Jang hymyili diplomaattista hovihymyään. Tämä mies oli taitava esittäjä. Mutta niinpä tietenkin, äpärätyttö Agnes. Hänellä ja Anabelilla oli jo valmiiksi paljon yhteistä...
"Tapaisin lady Agnesin mielelläni", Anabel kuitenkin omista epäilyistään huolimatta hymyili ja tarttui toisen Wangsonin miehen tarjoamaan käteen.
"Veljeni rakas, erityisystävä, kruununhavittelija", Agnes Wangson lausui nauraen, kun hänen isänsä jätti kaksi nuorta naista Agnesin huoneeseen. Koko perhe asui kuninkaanlinnan sukulaisten huoneissa, onhan Helga kuningattaren sisar. Agnes oli isänsä ja velipuolensa tapaan vaaleahiuksinen, mutta sinisilmäinen, sirorakenteinen tyttö, joka näytti kovin nuorelta. Ainakin parisen vuotta Anabelia nuorempi. Hän oli kuitenkin valoisa persoona ja hänellä oli, ilmeisesti paljosta nauramisesta, hymykuopat pulleilla poskillaan.
"Suokaa anteeksi, mutta olen todella otettu läsnäolostanne. Veljeni tuskin muusta puhuu ja tuntuu kuin tuntisin teidät jo valmiiksi Arnin puheista", Agnes jatkoi. Hänen sanojaan oli kuitenkin vaikea edes ajatella ilkeiksi. Hän oli huoleton ja iloinen tyttö vailla näkyviä murheita.
"On kunnia tavata myös teidät, lady Agnes", Anabel lausui hieman kiusaantuneesti. Toinen oli kovin tuttavallisen tuntuinen eikä tuntunut välittävän hirveästi hovietiketistä. Ehkä Arratsilla oli omat syynsä olla puhumatta Agnesista.
"Ei tarvitse toki kutsua minua ladyksi. Hovin silmät ja korvat tietävät, etteivät ystävykset tee niin ja me olemme melkein siskoja", Agnes nauroi kaunista ja lystikästä nauruaan. Anabelinkin oli pakko hymyillä, joskin hieman kireästi.
"Hovin silmät ja korvat. En taida tietää mitä tarkoitatte", Anabel sanoi. Ilman erillistä kehotusta hän istuutui pehmeälle sohvalle Agnesin viereen, joka hytkyi naurusta.
"Olen salakuuntelija, vakooja. Tiedän hovin salaisuuksista enemmän kuin muut. En sano, että tiedän kaikkia salaisuuksia, ymmärräthän, niitä on paljon", Agnes vakuutti ja sen jälkeen taas kikatti iloisesti. Hän tietää hovin salaisuuksista. Anabel oli jo vähällä kysyä, mitä hän tiesi hänen isästään. Mutta oli liian aikaista vielä paljastaa puoliksi vieraalle tytölle asiaa, jonka Anabel voisi ehkä itsekin selvittää.
"Arvokas espanjalainen, silmäsi kätkevät paljon salaisuuksia, oletko kenties hellä rakastaja kuten isäsi tai myrkkyjä suosiva kuten setäsi?" Agnes sanoi seuraavan lauseensa kuin lausuisi runoa. Väri valahti Anabelin kasvoilta, kun hän kuuli puhuttavan isästään, tai sedästään kuningas Chucksista. Mutta ehkä Agnes tiesi, mistä puhui ja hän tosiaan oli hovin silmät ja korvat. Varovaisuutta oli nyt höllättävä, jos Agnes tosiaan tiesi, mistä puhui.
"En tiedä, mistä puhutte. Voisittekohan valaista minua?" Anabel säilytti vain vaivoin kasvonsa ja vain istui tyylikkäästi kädet ristissä.
"Sinun isäsi otti täältä rakastajan ja setäsi tuomitsi tyttärensä hovineidon maanpetturuudesta kuolemaan, myrkyttämällä", Agnes sanoi jopa liioitellun selväsanaisesti ja katsoi Anabelia suuriksi avatuin silmin, näyttäen hieman kajahtaneelta.
"Kuka rakastaja? Kuka oli isäni rakastaja?" Anabel nojautui eteenpäin kiihkeästi osoittaen kysymyksensä toiselle. Agnes peräytyi ehkä jopa hieman pelästyneenä.
"Minä en sitä tiedä. Tarkoitukseni ei myöskään ole olla hovin juorukello eikä satuttaa toisia", Agnes otti puolustuskannan ja nosti kättään kuin suojellakseen itseään.
"Anteeksi, ymmärrän. Minun olisi vain todella tärkeä tietää isäni norjalainen rakastaja. Kertokaa, pyydän, jos vain tiedätte jotakin", Anabel pyysi uudelleen, nyt hillitymmin, mutta epätoivoisena. Kumpa Agnes sanoisi jotakin, missä olisi järkeä.
"Miehillä on paljon rakastajia ja isänne kaltaisella aatelismiehellä vielä enemmän. Olen pahoillani, mutta en osaa nimetä teille hänen rakastajaansa", Agnes pahoitteli. Hänen äänensävystään oli mahdoton päätellä, tiesikö Agnes oikeasti, joten pettymys oli karvas. Anabel oli elätellyt jo jonkinlaista toivoa mysteerin ratkaisuun, vaikkei Agnesilla sellaista ollut tarjota. Tämä oli Anabelin koe. Hänen pitäisi siis itse päätellä ja etsiä käsiinsä oma äitinsä.